Counting Hours teki väistämättömän vaikutuksen kolmisen vuotta sitten ilmestyneellä The Will -debyytillään. Tekijämiesten bändissä soi ensimmäisestä kappaleesta alkaen kokemus. Sellainen kokemus, jonka omaavan bändin ei ole tarpeen esitellä kykyjään ylilyönneillä tai koristella perusasioita millään tavalla, vaan se voi olla lakonisen toteava.
The Wishing Tomb kypsyttelee simppelin oloista reseptiä pidemmälle. Vielä debyytillä vaikuttavimmat kappaleet erottuivat joukosta hieman kokonaisuuden kustannuksella. The Wishing Tomb puolestaan on matka, joka tekee yhä kunniaa Katatonian Brave Murder Day -albumin (1996) karunkauniille rupisuudelle, mutta Counting Hours on paljon enemmän kuin vain tämän levyn perillinen. Se on kaivanut jo hyvän aikaa omaa hautaansa.
Levyn koruttomien riffien ja komppien soidessa ajatukset kulkevat Ruotsia kauemmaksi. Sävyjä löytyy goottirockista ja jopa vanhan liiton heavy metalista, mutta riisutuimmillaan Counting Hours on todellisten perusasioiden äärellä. Mikä onkaan rockbändi, joka on tehnyt taidetta siitä, että levyille soitetaan juuri sen verran kuin on kappaleiden parhaaksi? Tietenkin AC/DC.
Suomalaisen doom death -bändin yhdistäminen aussirokkareihin voi kuulostaa etäiseltä, mutta suoraviivaisimmillaan Counting Hoursissa on kyse aivan samasta asiasta hieman eri muodossa. Kumpikin bändi soittaa yksinkertaisen kuuloisia mutta jumalattoman voimakkaita riffejä, joissa ei ole mitään ylimääräistä. Riffit saavat rinnalleen komppeja, joissa ei soiteta mitään liikaa, vain juuri sen verran kuin pitää.
Counting Hoursin tyylitaju pääsee valloilleen koko albumin mitassa, koska koruton suoraviivaisuus on vain yksi osa bändin palettia: ei ole olemassa yksitotista Counting Hours -soundia. The Wishing Tombin karuimpien riffien rinnalla kuullaan riisuttuja akustisuuksia, kitara- ja synamelodioiden harmonioita sekä selvästi viipyilevämpiä ja rikkaampia tunnelmia. Ilmaisussa asiat soivat juuri niin vähän tai paljon kuin milloinkin on tarpeen.
Jos kaipaat otantaa karkeimmista Counting Hours -riffeistä, joissa on myös käsittämätöntä tunnelatausta ja tarttuvuutta, anna tilaisuus kappaleille Timeless Ones ja A Mercy Fall. Jos taas haluat tietää, miten tunnelmallisesti ja pahaenteisesti Counting Hours monipuolisimmillaan soi, pane soimaan levyn nimikkokappale tai sen päätös The Well of Failures. Pian tulet samaan tulokseen kuin minäkin: Counting Hoursilla on useat eri kasvot.
Tämä kaikki kuuluu myös albumin tuotannossa. The Wishing Tomb ei ole yksi niistä levyistä, joilla raskauden tunnetta yritetään korostaa tolkuttomilla särömäärillä tai keinotekoisilla soundeilla. Counting Hours luottaa verrattain maltillisiin säröihin ja soundin raskaus syntyy bändin tavasta soittaa raskaasti. Jos vielä yksi AC/DC-vertaus sallitaan, niin The Wishing Tomb on melodista doom deathiä, jota soitetaan vanhan liiton rockin rujonrupisilla soundeilla.
Vajaan 50 minuutin mittaisen The Wishing Tombin soitua sen haluaa soimaan uudelleen. Tämä johtuu siitä, ettei Counting Hours lopulta soita vain melodista doom deathiä. Tai goottirockia. Eikä edes vain metallia. Nämä kitkerän melankolian taitajat soittavat kaikkea, mitä tunnelma vaatii kaikuakseen kuuden jalan syvyydestä.