Kanadalainen Lee Aaron aloitti laulajanuransa 1970-luvun lopulla, ja laajempi maailmanlaajuinen kuuluisuus seurasi naisen toisen soololevyn Metal Queenin (1984) jälkeen. Ura on ollut värikäs ja musiikillinen tyylikin ulottunut jopa jazziin ja bluesiin asti.
Vuoden 2016 Fire and Gasoline edusti täysipainoista paluuta rokkaavamman ilmaisun pariin noin 20 vuoden tauon jälkeen. Nyt käsillä on neljäs levy tässä uuden tulemisen jatkumossa.
Albumin lähtökohta on mielenkiintoinen. Virallisen tiedon mukaan Aaron ja bändinsä lukkiutuivat viikonlopun ajaksi yhteiseen tilaan ja sävelsivät sinä aikana kaikki levyn 12 kappaletta. Biisit ovat vieläpä ihan kuunneltavaa vanhemman koulukunnan hard rockia. Ainoana ongelmana on tietty rouheuden puute.
Aaron ei ole varmaan enää vuosikymmeniin halunnut laulaa samaan tyyliin kuin Metal Queen -vuosina, mutta ehkä myös ikä alkaa kuulua äänen ohkaisuutena. Laulu kyllä soi kauniisti sopivassa ympäristössä, vaikkapa Cmonin kaltaisissa popvaikutteisissa kappaleissa. Toisaalta esimerkiksi tyylipuhdas balladi Devil’s Gold olisi hyötynyt nyky-Europen kaltaisesta karheammasta yleissoundista ja soitto-otteesta.
Vaikka saatekirjeessä ylistetään miksaaja Mike Fraserin (AC/DC, Aerosmith) synnyttämiä ”valtavia, orgaanisia kitaravalleja” ja ”voimakkaita laulusoundeja”, toteutus olisi saanut syntyä hieman rohkeammalla etunojalla.