Vaikka en ole kiinnostunut S/M-hommista makuuluolan puolella, piinaavalla musiikilla itsensä pieksäminen voi olla oikeassa mielentilassa hyvinkin miellyttävää. Pienimuotoisia nautinnon voihkaisuja onnistuu aiheuttamaan myös tämän belgimasterin 23-minuuttinen sessio, josta ei puutu painavaa alistamista.
Gatewayn kaukaa syvyyksistä kumpuava, äärimmäisen hitaasti tietoisuuteen vellova doom-death on soundillisesti niin jylhää, että se kumisee ämyreistä todella vakuuttavasti jo vähäisemmälläkin äänenpaineella. Itse biisit ovat toteutukseltaan niin raskaasti valuvaa tummaa massaa vahvasti kaiutettuine mataline murinoineen, että yksityiskohdilla tai edes rakenteilla ei ole kokonaiskuvassa mitään merkitystä. On vain muodottomuudellaan hämmästyttäviä ja vaikuttavia jyräyksiä, joihin haluaa upota vapaaehtoisesti.
Kauniihkossa rumuudessa on vain yksi selkeä virhe, ja se on kolmas biisi, puolentoista minuutin mittainen kaoottisesti piiskaava rykäisy. Ja toisin kuin voisi olettaa, lyhyempi on ep:llä pitkää parempaa. Päätöskappale, kymmenminuuttinen Odyssey of the Bereaved alkaa tuntua loppua kohden liian massiiviselta sulattaa, siinä missä kaksi ensimmäistä viisiminuuttista jytkyä tuntuvat juuri sopivilta annoksilta niellä.
Boundless Torture ei ole mikään kepeän pikkutuhma äänilevyjen Fifty Shades of Grey, vaan herättänee alan miehissä ja naisissa Hellraiseristä tutun kysymyksen: ”What’s your pleasure, Mr.Cotton?”