Suomalais-englantilainen progressiivisen metallin tulokas herätti taannoin kiinnostukseni jämerällä ja näyttävällä live-esiintymisellään. Tyytyväisenä voi myhäillä, että samankaltaista vahvaa tekemistä on päätynyt myös levylle.
Kaikki yhtyeen toisella täyspitkällä kuulostaa erittäin valmiilta ja taidokkaalta. Kolossaalisiinkin mittoihin kasvavat sävellykset nykivät, vyöryttävät ja herkistelevät parhaimmillaan korvaa hivelevällä dynamiikalla. Hengeltään yhtye osuu melko lähelle Soenin ja Leprousin kaltaisia nykyprogemetallin nimiä. Metallipainotteisuuden lisäksi levyltä löytyy rokimpaa otetta Von Hertzen Brothersin malliin.
Nimilistailusta huolimatta Wheelin voi sanoa käyskentelevän varsin omanlaisellaan, salaperäisellä ja mielikuvituksellisella leikkikentällä. Hiljalleen lisää kierroksia lyövät kappaleet pysyvät eheinä, vaikka välillä heittäydytään hitusen yksitoikkoisemmalle jammailuvaihteelle. Tämä onkin ainoa seikka, joka syö muutoin maukkaasti polveilevaa menoa hieman.
Antoisimmilleen bändin luovuus puhkeaa levyn pidemmissä teoksissa, Dissipatingissä ja Resident Humanissä. Niissä ilmaisun ääripäät, soljuva eteerisyys ja päällekäyvä raskaus, kertovat väkevästi samaa tarinaa. Heikoimmatkaan hetket eivät vie huomiota pois kaikkinensa kiinnostavasta levystä, joka jättää vielä myös kasvupotentiaalia.