Pidätkö post/sludge metalista? En minäkään, lähtökohtaisesti, enää. Ainakaan sillä tavalla, että etsisin käsiini uusia kyseisen tyylisuunnan bändejä. Neurosis, Isis, Cult of Luna ja vastaavat paaluttivat genren menneisyydessä sen verran vakuuttavasti, ettei uusille nimille ole ollut tarvetta.
Ja sitten sattumalta tulee vastaan ruotsalaisen Oron kaltaisia yhtyeitä ja koko korttipakka menee uusiksi. Vuonna 2014 perustettu örebrolaiskvintetti ei tee toisella levyllään periaatteessa mitään uutta, mutta lopputulos on kertakaikkisen murskaava. En tiennyt kaipaavani Oroa, mutta se täytti täydellisesti yhden paikan sielussani.
Keskeiset rakennusaineet kuulostavat olleen koossa jo Djupets kall -debyytillä (2019), mutta lopulta se oli vain pintaraapaisu matkalla kohti yhtyeen osaamisen ydintä. Vid vägs ände -levyssä on aivan uudenlaista massiivisuutta ja synkkyyttä.
Tunnelmametalliin päin mentäessä melankolisuus on liian usein pelkkää masentavuutta. Oron käsissä melankolia muovautuu eksistentialistisiksi tuntemuksiksi siitä, miten kaikki on lopulta merkityksetöntä, ja samalla silläkään ei ole väliä. Kyse on tuijotuksesta syvimpään pimeyteen, jonka odotuksen voi jo tuntea, mutta etäältä se tuntuu vielä kauneutena.