Royal Thunder
Crooked Doors
Relapse
Olen tavattoman väsynyt, että kaikki vähänkään menneisyyteen liittyvä niputetaan mitään tarkoittamattoman retro-nimikkeen alle. Royal Thunderin kakkoskokopitkää kuunnellessa älyän, että silläkin termillä ja tarkoituksellisen tuhnulla ajatusmallilla on merkityksensä. Syvältä Amerikan Atlantasta tuleva porukka kurkottaa menneisyyteen, mutta sen soisi sukeltavan sinne kunnolla eikä silaavan hyppyään nykyajan tasapäistävällä soundimaailmalla.
Kas, sisältäni konservatiivin löysin.
Debyyttialbumi CVI:stä (2012) muistan pitäneeni, vaikka ihmettelin jo silloin, kuinka jytäboogie maittaa progressiivisilla työkaluilla asennettuna. Nyt ollaan edetty vielä piiru modernimpaan suuntaan. Tämä on tietysti suurempi ongelma meille menneisyydessä eläville.
Keulilla keuhkoavan Miny Parsonzin ääni sortuu yliyrittämiseksi, kun Josh Weaverin kitaranrääkkäystä on suitsittu. Grungen, hard rockin ja progen yhdistelmä on tarpeeksi haastava ilmankin.
Biiseissä suositaan edistyksellisyyttä tarttuvuuden sijaan, joten kiinnekohtien löytämiseen tarvitsee opaskoiraa. Toisaalta bändi ei malta täysillä uppoutua haastamaan itseään, eikä kuulijan imaiseva progetrippiäkään pääse näin ollen syntymään. Tyylillisesti kulman takana oleva Baroness saa houkuteltua värikkäällä soitollaan kelkkaansa paljon helpommin.
Pelkkä taitavuus ja asenne eivät vie nyt minnekään, kun Royal Thunder ei saa vakuutettua matkan päämäärästä.