Kerry Kingin soololevynsä puitteissa antamissa haastatteluissa ei liikoja sittenkin lavoille palaavasta Slayeristä puhuta, mutta mikään maailmanvalta ei estä tekemästä niin albumia ruotivassa arvostelussa. Hyvä näin, sillä From Hell I Rise -kiekkoa ei pysty kuuntelemaan sekuntiakaan ilman vähintäänkin alitajuista vertailua Isoon S:ään.
Seuraakin oikea skuuppi: soolona operoiva Kerry King kuulostaa Slayeriltä.
Nyt kun tämä yllätys on hoidettu alta pois, voimme keskittyä paremmin siihen, kuinka hyvältä Slayeriltä soolona operoiva Kerry King kuulostaa.
No, yllättävän hyvältä. Siinä missä parin viimeisen – tai viimeisimmän, mistä näistä tietää – Sleikka-levyn muistijäljeksi on jäänyt astalon puristaminen purukalusto turhankin irvessä, nyt meininki on rentoa. Siis niin rentoa kuin tämän ukon musiikki nyt voi olla. Vihaa ja ärtymystä vähän sitä sun tätä Kingin ajatusmaailman vitsausta kohtaan se toki pursuaa, niin sanoin kuin sävelin.
Death Angel -solisti Mark Osegueda ei jää hurjuudessa paljon jälkeen Tom Arayasta, ja mies kuulostaakin paikoin aika reilusti Tompalta. Slayerissä useaan otteeseen hakannut Paul Bostaph on kannuttaja, jonka soitto ei maistu kaikille, mutta minulla ei ole koskaan ollut suurempia ongelmia ukkelin suoritteiden kanssa. Kun loppuja kielisoittimia roikuttavat Phil Demmelin (Vio-lence, Machine Head) ja Kyle Sandersin (Hellyeah) kaltaiset tekijämiehet, napistavaa ei synny tälläkään suunnalla.
Töistään esimerkiksi Kornin ja Lamb of Godin kanssa tunnetun Josh Wilburin tuottaman From Hell I Risen riffimaailma ja kitarakuvitus kaikkinensa on erittäin tunnistettavaa jälkeä, mutta albumin ilahduttavin piirre on roima punkhenkisyys. Slayerissä on ollut punkkia aina, mutta nyt se tulee korville erityisen selvästi. Ei olekaan yksi tai kaksi kertaa, kun ajatukset vievät väkisin Slayerin vuonna 1996 julkaisemalle Undisputed Attitude -coverlevylle, jonka anti on suureksi osaksi nimenomaan punk- ja hardcore-pohjaista.
Paljon mainettaan parempi Undisputed Attitude oli juuri Kerry Kingin lempilapsi, levy joka esitteli maailmalle musiikkia, ”joka teki Slayerin”. Hieman kärjistäen voisikin sanoa, että jos tuo biisikokoelma upposi, myös From Hell I Rise tipahtanee.
Kolmetoista – totta kai – biisiä 47 minuuttiin tunkeva King-esikoinen on hyvä ja suht vaivatta alusta loppuun kuunneltava albumi. Se olisi kuitenkin vielä parempi, jos Undisputed Attitudesta olisi älytty ottaa mallia myös keston suhteen. Absoluuttisesti parhaasta matskusta kaikki rasva pois ja mitta reippaaseen puoleen tuntiin, ja käsissä olisi timantti.
Hädin tuskin yhdelle vinyylille mahtuvaan kokonaisuuteen on nyt tyydyttävä, eikä siinä sinänsä mitään. Tämä levy voisi näet olla paljon, paljon huonompikin.