Kalifornian mannuilta Oaklandista lyödään pöytään progressiivisesti tempoilevaa death metalia. Vasta viisivuotiaan bändin ote kakkosalbumillaan on selkeän ennakkoluuloton ja kokeileva. Siksi onkin harmillista, ettei bändin masinoimista tunnelmista ja aivoituksista niiden takana meinaa saada millään kiinni.
Kappaleiden sisuksista löytyy raivoisasti vyöryttävää purkautumista, post-liitteistä raskasjunnausta ja heleästi kelluvia atmosfäärejä. Valitettavasti niiden yhteisen nimittäjän voi luonnehtia niin, että juuri mikään ei keskustele keskenään. Yksittäiset melodia- ja riffikulutkaan eivät kuulosta kuin hälyttävän epäkiinnostavilta, suorastaan unettavilta.
Vaikka bändin ilmaisua määrittää progressiivisuus, kappaleissa ei ole sinänsä mitään liikaa. Syy tehottomuuteen löytyy ainoastaan yleisestä puolivillaisuuden ja hahmottomuuden ilmapiiristä, jota kutsuttakoon heikoksi sävellystaidoksi. Harvinainen valopilkku on Chelsea Murphyn ärinän ja puhtaan laulannan välillä taiteileva asiallinen tulkinta.
Bändillä olisi vahvan ideariihen paikka. Tällaisenaan ei jatkoon, isolla E:llä.