AqME on taittanut 20 vuodessa melkoisen matkan. Uravaiheesta toiseen lähinnä vaihtoehtoiseksi luokiteltava orkesteri syntyi Ranskan nu-metal-ympyröissä mutta osoitti jo varhain sopivanasteista kypsyyttä. Vuosien saatossa ilme on uudistunut ensin stoner rock -vivahteilla ja myöhemmin sludge metalin sävyillä. Jälkimmäisen myötä bändi on löytänyt oman suuritunteisen ja valloittavan äänensä.
Yhdeksäs studio-lp Requiem jäänee yhtyeen viimeiseksi, sillä kokoonpano on kertonut lopettavansa syksyllä huipentuvaan jäähyväiskiertueeseen. Uran päätösluku tarjoaa vain vähän revittelyä, mutta sillä ei myöskään ryvetä synkkyydessä. Komeaa äänimaisemaa hallitsevat sydämentäyteiset melodiat, joiden turvin liikutaan varovaisen toiveikkaasta mielentilasta vetäytyneisyyteen ja toisena hetkenä vuodatukseen.
Nelikon nuoteissa kuuluu kipuilu haikeuden ja uuden alun tuoman hermostuneisuuden välillä. Sisääntulo tapahtuu lähes epätoivoisella Entre Les Mainsilla, jota seuraava Enfer on näennäisen suoraviivainen mutta elää sisäänrakennetuista jännitteistä. Nimikkobiisi on vähäeleisyydessään koskettavan kaunis surulaulu, mutta potin korjaa päätösraita Sans Oublier, jonka lopullisuus lähestulkoon lamauttaa.
Vaikka soittajien sävelkudelmissa on oma herkkyytensä, solisti Vincent Peignart-Mancini nostaa tulkinnoillaan kappaleet uudelle tasolle. Albumi on tyylillistä jatkumoa viime vuosien työnjäljelle, mutta huokuu yhä jossain määrin kollektiivin alkuaikojen henkeä, vaikka puolet jäsenistöstä on sittemmin vaihtunut. Toisaalta levyn kuulaimmat säkeistöt ja hauraimmat sovitukset tarjoavat tuoretta kulmaa.
Requiem on tarttuvassa autenttisuudessaan taattua AqMEa. Se on sopivan vaihteleva ja tasavahva kiilatakseen yhtyeen kohokohdiltaan laadukkaan diskografian kärkipäähän. Harva osaa tai uskaltaa heittää kamat nurkkaan yhtä hienolla ja itselleen uskollisella tavalla.