Kotoisen raskasmielinen mielenmaisema uppoaa syvälle – arviossa Vorna

Julkaistu Infernossa 7/2019.

Vorna
Sateet palata saavat
Lifeforce

Reilut kymmenvuotias tamperelaisbändi on kehittynyt taipaleellaan määrätietoisesti. Jos viime levy Ei valo minua seuraa (2015) oli yhtyeeltä sen tähän asti kovin näyttö, ehdottomassa laadussa pysytään myös syyskuun lopussa julkaistavalla kolmosalbumilla.

Kaikesta kuulee, että monipuolisesti polveilevaa levyä on kypsytetty ja haudutettu hartaudella. Bändi on heittäytynyt rohkeasti kokeilemaan erilaisten harmaan ja melankolian sävyjen maalailua. Jos yhtyeen aiempaa musiikkia pystyi jossain määrin lokeroimaan pakana- ja black metalin alle, nyt se kuulostaa täysin omanlaiseltaan.

Erottuvin uusi elementti on puhtaiden laulujen, orkestraalisuuden ja kevyempien harmonioiden lisääntynyt rooli. Myös kappaleiden mainio lyyrinen anti on paneutuvassa itsetutkiskelussaan aiempaa maanläheisempää ja voimaannuttavampaa.

Levy pitää vahvan, dynaamisen ja korkean tunnelmalatauksen koko kestonsa, mutta pääsee koskettamaan ajoittain jopa täydellisyyttä. Näin tapahtuu entistä hivelevämmän ilmeen saaneessa Aalloista-singlebiisissä, yksinkertaisen tarraavassa Virvatulet-kappaleessa ja levyn päättävässä, huikean atmosfäärisessä ja tunteellisessa Kauas-sävellyksessä. 

Yhtye itse kutsuu musiikkiaan simppelisti suomenkieliseksi melankoliseksi metalliksi, eikä määritelmä mene mielestäni lainkaan metsään. Näin suomalaisena levyn tarjoama kotoisen raskasmielinen mielenmaisema uppoaa syvälle. Kaikkinensa oikein elämyksellinen lätty.