Skálmöldin agendana on islanninkielinen viikinkimetalli. Mikäs sen sopivampaa, voisi luulla. Eristäytyneen saaren eksoottisuussävyistä ei kuitenkaan päästä juuri nauttimaan.
Neljänteen albumiin ehtineen kuusikon ei voi ikävä kyllä sanoa pyörittävän kovin kiintoisaa musiikillista palettia. Jylhäksi tarkoitetut paisuttelut, taonnat ja jolkotukset eivät kykene tarjoamaan kuin lähinnä marginaalista miekankalistelua. Jotenkin sitä luulisi, että kolmella kitaralla ja viidellä laulajalla saisi aikaan järähtäviä kerrostumia. Nyt mennään monelta osin aidan matalimmasta kohdasta.
Folkvivahteisten kappaleiden puutuneisuuden ydin koskee tönkönpuoleisia kitarariffejä ja -melodioita sekä tavallisenpulskeaa örinätulkintaa ja kuorohoilotusta. Hauskahkona huomautuksena bändin päälaulajan voi sanoa kuulostavan hyvin paljon Vaderin Piotr Wiwczarekilta, joskaan ei yhtä vakuuttavalta.
Vaikea sanoa, johtuuko materiaalin jumittavuus ja jonkinasteinen epävireisyys liian monesta kokista vai mistä. Jotain isomman luokan kekseliäisyyttä yhtye kuitenkin kaipaisi.