Mark Jansen on luotsannut hollantilaista Epicaa läpi sinfonisen metallin ääripäiden jo viidentoista vuoden ajan. Epica ei ole koskaan ollut sinfonisista tai varsinkaan naislauletuista metallibändeistä se popein, mutta Jansenin veri on selvästikin vetänyt vielä äärimmäisempien teosten äärelle. Niissä maisemissa liikkuu MaYaN.
Yhtenä hetkenä Dhyana tarjoaa kulmikkaasti venkoilevaa progemetallia matalien miesörinöiden kera, ja heti perään saatetaan luottaa melodisempaan kertosäkeeseen komeilla oopperamaisilla naislauluilla. Sekaan lyödään akustista tunnelmointia ja jopa popflirttailua. MaYaNissa on yhtä aikaa paljon järkeä ja ei niin mitään tolkkua.
Dhyana on kuin ooppera ilman ohjaajaa, minkä vuoksi sen käsikirjoitus pirstoutuu riekaleiksi. Jokaisen upeankuuloisen yksilösuorituksen ja komean sävellyspätkän vastineeksi punainen lanka katoaa hetkeksi. Aivan kuin Jansen ei olisi itsekään täysin varma, mikä oopperan juoni oikeastaan olikaan.