Kun näkee valot ja varjot, on helppo lisätä värejä – arviossa Tribulation

Julkaistu Infernossa 1/2018.

Tribulation
Down Below
Century Media

Joskus se käy kuin salamaniskusta. The Children of the Night (2015) nytkäytti kehon dopamiinitasot laakista tulipunaiselle. Samalla tajuntaan räjähti Tribulationin mentävä aukko. 

Yhden biisin perusteella Tribulation olisi kuitattavissa lauseella ”onhan näitä bläkähtäviä rokkibändejä ja rokahtavia bläkkibändejä”. Mutta kun bändiin tutustuu albumimitassa, huomaa että Arvikassa, Keski- Ruotsin Pieksämäellä, syntynyt nelikko tekee monta asiaa maukkaasti. 

Kalpea kvartetti erottuu massasta silkalla tyylitajullaan. Musiikkinsa tekee kiinnostavaksi vastakohtien viljava kirjo. Bändi käyttää kursailematta iskelmällisiä melodioita, mustaa ne blackmetallisilla tehokeinoilla ja rääkylaulaa gootilliset lyriikkansa. Ei kuulosta omaperäiseltä? Kyse onkin tavasta, jolla musiikki toteutetaan. 

Tribulationin biisejä voisi tulkita hyvin joku komeaääninen baritonikin. Onneksi basisti-laulaja Johannes Andersson raakkuu edelleen kuin korppi. Puhtaasti laulettuna tämä musta rokkaus taantuisi pahimmillaan katatonisen tylsäksi. Sekään ei haittaa, että tempot eivät kaahaa, vaan rumputyöskentelyssä on maukkaan grooven hajua. Ja kun kitaroinnissa lähes ylikorostetaan melodisuutta, biisit rullaavat kuin vaihtoehtotodellisuuden Agentsilla. Kun näkee valot ja varjot, on helppo lisätä värejä. 

Bändin kuolometallisesta menneisyydestä ei ole jäljellä kuin rippeet. Tässä mielessä yhtye sopiikin Century Median bändikatalogiin, sinne muiden nahkansa luoneiden myrkyttäjien joukkoon. Kun vaatimattomasti nimetty The World käynnistyy delay-kitarateemallaan, mielleyhtymiä samalle lafkalle Irreligiousinsa aikoinaan äänittäneeseen Moonspelliin ei pysty tilkitsemään. Biisi on levyn ehdotonta kärkikastia, jälleen muistutus niistä kuolemaa suuremmista tunnelmista, joihin tämä yhtye yksinkertaisilla nikseillään kykenee. Levyn suurin ongelma onkin, että tämä hautausmaa on jo kertaalleen häpäisty. 

Kuten entinen kuolobändi Sentenced, toinen Century Media -linkki, toisti Frozenillaan edellislevynsä jipot, Tribulation sortuu uutukaisellaan samaan. Huonoja saati turhia biisejä levyltä on turha kaivaa, mutta käytettyjen tehokeinojen toistaminen ei enää posauta liikkeelle samoja välittäjäaineita. Jo levyn aloittava, nyrpeästi rokkaava The Lament kertoo, että vyöllä on nyt tasan samat työkalut kuin kaksi vuotta sitten. 

Mutta miksi nuilottaa, jos monta vipua on oikeassa asennossa? Ehkäpä on vain niin, että Tribulation raahautti itsensä edelliskerralla kilometritornin laelle ilman lisähappea. Jos tässä rakennetaan trilogiaa, käsillä lienee kliimaksia edeltävä nostatusvaihe.