Viisihenkinen progressiivista melodeathiä soittava helsinkiläiskopla julkaisee toisen täyspitkän albuminsa. Reilun vuosikymmenen toiminut yhtye viljelee musiikissaan toimivia ja kunnianhimoisiakin ideoita. Kyvykkyydestä saattaa ideat maaliin kiinnostavana lopputuotteena löytyy kuitenkin petrattavaa.
Polveilevat ja eriasteisissa tunnelmissa heittelehtivät sävellykset ovat soitannollisesti päteviä, mutta teoksina melko epäyhtenäisiä ja tylsiä. Lihasta toivoisi mukaan jo levyn ohuehkoon äänimaailmaan, mutta erityisesti sitä tarvittaisiin kappaleiden terästämiseen. Koukkuja löytyy liian vähän, ja sekin vähä on sikin sokin vaikeasti lähestyttävän ilmaisun sisällä.
Mainitun valossa levyn tunnin mitta on auttamattomasti liikaa. Bändille sopisi tyylin suoraviivaistaminen, sillä sovitusten hyökkäävämpi tyyli puree huomattavasti paremmin kuin progeseikkailu. Eritoten Katri Hiovain Alissa White-Gluzista muistuttava tiukka räyhääminen toimisi hyvänä moottorina suunnalle.
Livenä tällä Tuska-torstaibändikilpailun voittaneella bändillä lienee enemmän annettavaa.