Otin tämän eepeen arvioitavaksi, koska ensikosketukseni bändiin oli paitsi rasittava myös kiinnostava. Oitis ei tunnu siltä, että yhteinen sävelemme olisi kehittynyt syvemmäksi tunnesiteeksi, joten ranskalainen pianocore ei välttämättä väräyttele Pohjolan asukin sisäistä kannelta toivotulla tavalla.
Kun pianolla ja rummuilla sekä pääosin raivoisalla emo-karjunnalla paiskotaan menemään kunnolla paatostaen, lähestymistapa on kiintoisa. Vaan kuten bändin taannoin arvioidun debyyttilevyn Amenin (2010) uusintajulkaisun tapauksessa, yhtye tuntuu jäävän soonisesti vajaaksi, vaikka kokoonpanolla on nyt uusi rumpali ja syntikkabasso. Aiemmin tuskastuttanut erikoisuudentavoittelu jää tällä kertaa vähemmälle, ja biiseissä on tutun väkinäisyyden lisäksi ihan oikeasti hyviä aineksia.
Lauluun on saatu dynamiikkaa ja sävyjä. Pelkällä rääkymisellä tästä ei saisikaan irti oikein mitään. Sitäkin toki kuullaan, mutta myös kaivattua selväpiirteisempää laulua löytyy runsaasti. Kun kappaleissa on kohdakkoin aivan selkeää ideaa, bändin omaleimainen potentiaali alkaa hahmottua. Silti musiikki kaipaisi täyteläisempää ilmiasua ja tulkinnallisesti laveampaa muotoa, jotta päästäisiin eroon sitä edelleen vaivaavasta kuriositeettimaisuudesta.
Lupaan tsekata bändin tekemiset jatkossakin, vaikka lopputulos ei jaksa vieläkään täysin miellyttää. Jotakin jännää tässä selkeästi on.