Brittiläinen industrial black metalin vauhtihirmu luo taas kaaosta ja epäjärjestystä. Homman nimi on yhä turbovaihteinen ahtojyystö, joka rusikoi häiriintyneen kuuloisen audiomassan ja efektoinnin turvin. Kierot grindcore- ja sinfoniaelementit lisäävät kokonaisuuteen pahaenteisiä kierroksia.
Tarjolla on siis sitä, mitä yhtyeeltä on ehditty kuulla aiemmat kahdeksankin albumia. Bändin mieltymys käyttää modernia studiotekniikkaa kuuluu jälleen vahvana, eikä pelkästään kellontarkasti tikkaavan rumpukoneen osalta. Tämä bändi ei kuitenkaan kaadu geneerisentylsään paahtoon. Vaikka meno tuo paikoin mieleen esimerkiksi Dimmu Borgirin ja Anorexia Nervosan jylistelyt, Anaal Nathrakh tekee monta asiaa paremmin.
Yhtyeen ehdottomana valttina on sen kyky luoda oikeasti tarttuvankuuloisia riffiratkaisuja niin kiihdyttelypuolella kuin raskaissa osuuksissa. Lisäksi levyn yleistunnelma on hyvällä tavalla varsin kuristava, mielenvikainen ja ahdistava.
Arvosanaa laskevia tekijöitä sen sijaan ovat välillä liiallisuuksiin menevä mättäminen ja Dave Huntin paniikkikirkumistulkinta. Itsetarkoituksellisemmista sekasortoelementeistä voisi kehitellä jatkossa jotain vielä vivahteikkaampaa.