Kuulija ei voi kuin hengittää musiikkia ja luovuttaa sydämensä – arviossa Oranssi Pazuzu

Julkaistu Infernossa 4/2020.

Oranssi Pazuzu
Mestarin kynsi
Nuclear Blast

Hyllystäni löytyvät kaikki Oranssin Pazuzun tähänastiset lp:t, mutta niitä tulee kuunneltua ani harvoin. Syy ei ole musiikin laadussa, vaan siinä, että tämä yhtye on aina vaatinut toimiakseen omanlaisensa puitteet. Yksinäisyyden. Umpion.

Nyt jokin on muuttunut. Yhtyeen viides albumi on soinut kaikissa laitteissani kaikenlaisiin aikoihin ja kaikenlaisissa tilanteissa, ja aina sen musiikki on löytänyt perille. Näennäiseltä ilmiasultaan Mestarin kynsi on pitkälti ”sitä samaa” – King Crimsonin uljasta uhkaavuutta, krautrockin jumittavaa tenhoa, mustan metallin riipivyyttä ja ratkirikasta dynamiikkaa, muun muassa –, mutta tunnepuolella jokin on toisin. Aivan kuin Mestari kutsuisi nyt luokseen tositarkoituksella.

Kun vaikkapa kymmenminuuttisen Uusi teknokratia -biisin pauhu yltyy huumaavimpiin sfääreihinsä, kuulija ei voi kuin hengittää musiikkia ja luovuttaa sydämensä. Tällainen tunne, korkeampi yhteys musiikin kanssa, on nykymaailmassa tuiki harvinainen. Se voi olla myös vaarallinen, minkä tajusin kerrasta tykitellessäni kyseistä kappaletta eräänä pimeänä iltana auton ratissa.

On vaikea sanoa, kuinka moni lopulta kokee Mestarin kynnen yhtä omakseen, mutta uskon, että suuren Nuclear Blastin suojissa Oranssilla Pazuzulla on mahdollisuudet mihin tahansa. Sen ainakin voi todeta silmää räpäyttämättä, että tämä musiikki ansaitsisi kaiken mahdollisen huomion.