Kymmenentuhannen palan palapeli, jonka kokoaminen ei viihdytä – arviossa Devin Townsend

Julkaistu Infernossa 3/2019.

Devin Townsend
Empath
InsideOut

DENNIS WASSENBURG

Uusi aika on koittanut, ja mikään Devin Townsendin maailmassa ei ole kuten ennen. Lähes kymmenen vuoden ajan miehen levynkansia koristanut Project-liite on pudotettu pois, samoin koko projektiin kuulunut miehitys. Devin on jälleen täysiverinen sooloartisti, sillä hän haluaa tehdä jotain ennenkuulematonta.

Jo ennen kuin Devinin 23. albumi on soinut edes puoliväliinsä, voi lakata odottamasta mitään kovin uutta ja ihmeellistä. Albumi on Deviniä, Deviniä ja silkkaa Deviniä. Monin paikoin jopa liiankin Deviniä.

Albumilta ei puutu mitään. Se sisältää kaiken. Siis ihan kaiken. On massiivista melodista maalailua, Strapping Young Lad -henkistä kaaosrymistelyä, new age -fiilistelyä, isoja kuoroja, Annekea ja enemmän vieraita kuin tässä yhteydessä ehtii mainita. Devinillä itsellään on vuoroin otsa kurtussa ja kieli poskessa.

Parhaimmillaan, ja pahimmillaan, tämä kaikki mahtuu yhden ja saman kappaleen sisälle. Kuusiminuuttiset Genesis ja Sprite ehtivät kiusoitella makeankuuloisella osalla ehkä minuutin, kunnes mattoa vedetään taas alta. Empath onkin parhaimmillaan, kun se malttaa viihtyä aloillaan edes hetken, esimerkiksi Spirits Will Collide -kappaleen tavoin.

Lähellä tajunnan räjäyttämistä käyvä, sitten musikaaliseksi hassutteluksi muuttuva sekasotku kiteytyy 11-minuuttiseen Borderlandsiin ja 23-minuuttiseen Singularityyn. Kun kappaleet rakentuvat kunnianhimoisen mielikuvituksellisiksi matkoiksi maankamaralta kaukaisiin galakseihin ja takaisin, on suorastaan hämmentävää, miten vähän nämä turboahdetut äänipötköt herättävät tunteita. Mikään ei oikein tunnu yhtään miltään.

Empath on albumi, jolla Devin saattaa saman kappaleen sisällä julistaa rakkauden ilosanomaa aurinkoisesti hymyillen, pieraista päälle muutaman jazzrytmin tahdittamana, kirota ihmiskunnan alimpaan helvettiin tulta ja tappuraa äänessään, röyhtäistä perään ja bailata tanssilattialla kaiken päälle siten, ettei kukaan vahingossakaan saa minkäänlaista otetta mistään liian pitkäksi aikaa.

”And music? Well, it’s just entertainment, folks.” Näin Devin tokaisi jo 18 vuotta sitten julkaistun Terria-albumin kappaleessa Earth Day. Mies vaikuttaa noudattavan samaa periaatetta tänäkin päivänä. Tuloksena on kymmenentuhannen palan palapeli, jonka kokoaminen ei viihdytä, eikä siitä muodostu edes valmistuttuaan järkevää, tai järjetöntä, kuvaa.

Haluaisin rakastaa tätä albumia, mutta vaikuttaa siltä, että Devin Townsend on eksynyt vihdoin jopa oman sietokykyni ulkopuolelle. Raja nerokkaan visionäärisyyden ja suuruudenhulluuden välillä on selvästikin hiuksenhieno.