Listaan Wolfheartin hyviä ja huonoja puolia Constellation of the Black Lightin soidessa. Huomaan, kuten monesti aiemminkin Tuomas Saukkosen luomusten äärellä, että tämän pitäisi olla itselleni täydellistä metallia.
Kyseessä onkin kaikin puolin mallikelpoinen metallialbumi. Ei salonkikelpoinen, mutta mallikelpoinen. Siinä on lähes kaikki kohdallaan. Löytyy melodisuutta, raskautta, sisäänpäinkääntynyttä surumielisyyttä ja ulospäin purkautuvaa aggressiota. Joka biisin kohdalla huomaa haaveilevansa vielä jyrkemmistä ääripäistä.
Wolfheart saattaa vaikuttaa päällisin puolin aivan eri jutulta kuin Saukkosen aiemmat projektit Black Sun Aeon, Before the Dawn ja Routasielu. Kaiken takana sykkii edelleen se tuttu routasydän, jonka toivoisi keskittyvän selvästi enemmän bändin melodisempaan sointiin kuin liian monesti kuultuihin klooniriffeihin, nättiin turpaanvetoon ja huutoon, joissa Wolfheart on selvästi heikoimmillaan.
Kuka tietää. Ehkäpä Saukkosen kannattaisi seisahtaa jokin kerta akustisten soittimien tai koskettimien äärelle?