Lähtökohdiltaan hieman teennäinen, silti eittämättä kiehtova – arviossa Monolithe

Julkaistu Infernossa 2/2018.

15.06.2018
Monolithe
Nebula Septem
Ladlo

Ranskalaisen Monolithen omintakeinen ote death doomiin on futuristisissa scifisfääreissä seikkailun myötä jopa aavistuksen progressiivinen. Seitsemännen albuminsa kunniaksi yhtye on levyttänyt seitsemän kappaletta, joista jokainen on tasan seitsenminuuttinen. Lisäksi kappaleiden nimien alkukirjaimet vastaavat aakkosten seitsemää ensimmäistä, jotka edelleen sanelevat kunkin kappaleen sävellajin. 

Kokoonpano on löytänyt oman äänensä, joka kajahtaa ilmoille hämmentävän yhtenäisenä. Levyn konsepti ei ole vain suurisanaisten sanoitusten varassa, vaan musiikin kokonaisvaltainen eksentrisyys, painostavuus ja pahaenteisyys – joiden ilmaisemisessa aina vähintäänkin taustalla vaanivat koskettimet ovat yhtä tärkeitä kuin kitarat – maalaavat eläväisen kuvan toisen elämänmuodon kohtaamisesta ja oman olemassaolon kriisistä. Uteliaisuutta ja optimismia seuraa vain suurempi epävarmuus. 

Levyn ongelmana on kappaleiden tasapaksuus. Kurimusta pyritään ylläpitämään riffien sijasta jylhillä ja kieroilla melodioilla, jotka jäävät kuitenkin pitkässä juoksussa mitäänsanomattomiksi. Sävellyskynän terävöittämisen lisäksi yhtyeen ilmaisun toivoisi olevan entistä dynaamisempaa ja rikkaampaa. Esimerkiksi levyn murhemelodista huipennusta pohjustavaa depechemodemaista fiilistelyä kuulisi mielellään enemmänkin. 

Lähtökohdiltaan hieman teennäinen, silti eittämättä kiehtova Nebula Septem on sisällöllisesti pätevä mutta tylsähkö tekele. Yhtyeen selkeä tavoite on luoda musiikillaan omanlaisensa todellisuus, ja tässä se onnistuukin. Levyyn tekisi kuitenkin mieli palata enemmän, jos se jäisi korviin kummittelemaan myös vaikuttavina yksityiskohtina. 

Lisää luettavaa