Eurooppalaisen thrashin etulinjassa pitkään pysytellyt tanskalaisviisikko on päässyt kymmenennen albuminsa rajapyykille. Vuonna 1982 aloittanut bändi on kuopattu matkan varrella pariinkin otteeseen, ja viimeinen niitti meinasi tulla 2019, kun toinen Stützerin kitaristiveljeksistä kuoli.
X tuntuukin nälkäisyydessään paluulevyltä. Musiikki puskee päälle vahvalla sykkeellä, ja vanhoihin, teknisesti kikkailevimpiin tuotoksiin verrattuna yhtyeen musiikillinen linja on nykyään suoraviivaisempi. Helpoksi tai yksioikoiseksi musisointia ei voi kuitenkaan missään nimessä sanoa. Kappaleista löytyy jatkuvasti hyviä ideoita, melodioita ja onnistunutta sovitustyötä. Vaikka levyllä on aggressiota, soitto on irtonaista ja rennon oloista, pakottamatonta. Vanhat ketut osaavat olla kiukkuisia leppoisammin.
Välistä aika kimurantit riffit kulkevat ajoittain Testamentille tutuissa tunnelmissa, ja tietty irtonaisuus muistuttaa vanhasta Anthraxista. Michael Dahlin laulutyylikin on aika lähellä Spreading the Diseasen aikaista Joey Belladonnaa.
Artilleryn klassis-melodinen thrash on aika kaksijakoista. Välillä mätetään Bay Arean tunnelmissa, ja sitten pyöritellään aika kliseistä heavy metalia kertosäkeineen kaikkineen. Erityisesti albumin puolivälissä mennään aika acceptisissa tunnelmissa, mikä on minulle hieman turhan kevyttä menoa. Erityisesti voimaballadi Ghost in Me tekee mieli hypätä yli, vaikka kyse on tyylilajissaan ihan onnistuneesta vedosta.
Kun thrashimpi pykälä polkaistaan taas päälle, niin johan lähtee. Levyn loppupuoli, varsinkin biisit Force of Indifference ja Varg I Veum, vyöryy eteenpäin vastustamattomalla voimalla.
Artillery on päivittänyt soundiaan tähän päivään maltillisesti. Eniten tästä saavatkin varmasti irti vanhempaan perusmättöön mieltyneet.