Apocalypse & Chill -levyn (2020) jälkeen hollantilaisesta Delainistä lähtivät kaikki muut jäsenet paitsi synisti-pääpiru Martijn Westerholt. Kohtalaisen radikaalit kokoonpanomuutokset huomioiden yhtyeen soundissa on muuttunut hämmästyttävän vähän. Asiassa auttanee se, että kaksi ”uusista” jäsenistä on paluumuuttajia.
Monikansallistuneen yhtyeen pikkunätti sinfoninen popmetalli sisältää yhä kaiken, minkä vuoksi siitä pidetään. Jopa trance-biisien fiittaajasta hevibändin keulille löydetty laulajatar Diana Leah on tarkkuusinstrumentti, joka soundaa paikoitellen hämmentävän paljon erittäin pidetyltä edeltäjältään.
Suurin ero vanhan kokoonpanon viimeiseen levyyn on, että ajoittain orkesterin dominoimaksi pauhuksi kasvanut soundi palaa kohti yhtyeen varhaisvuosien luomumpaa, yksinkertaisempaa ja ”viattomampaa” sointia. Tokihan albumin kattauksessa on loppua kohti myös mahtipontista menoa (The Cold ja erityisesti rockooppera Invictus suomalaisvahvistuksineen) sekä takavuosikymmenten hitti-ideoita kierrättäviä pastisseja (Moth to a Flame).
Isossa kuvassa Dark Waters on tutun valloittavaa Delainiä, jonka kuuntelusta tulee hyvälle tuulelle.