Levyllä soivat täydellisen itsevarmuuden, kokemuksen ja iän suoman letkeyden nuotit – arviossa Deep Purple

Julkaistu Infernossa 8/2020.

Deep Purple
Whoosh!
Ear

Laskekaapa huviksenne, monellako eri vuosikymmenellä Purple on julkaissut levyjä. Lukema on kunnioitettava, suorastaan hämmästyttävä. Yhtä hämmästyttävää on se, että tuottaja Bob Ezrinin kanssa viimeiset kolme pitkäsoittoaan tehnyt yhtye on löytänyt vanhoilla päivillään uudestaan sellaisen pulppuavan luomisen riemun, joka vanhusbändeiltä jää usein kadoksiin.

Aikuismusiikkiahan tämä on, siitä ei pääse mihinkään. Vuonna 1968 debytoinut yhtye on muuttunut vuosien varrella heavy metalia määrittäneestä pioneerista hard rockin vanhemmaksi valtiomieheksi, jonka ei tarvitse todistaa enää mitään. Whoosh! ei ole erityisen kunnianhimoinen tai uraauurtava levy, mutta sillä soivat täydellisen itsevarmuuden, kokemuksen ja iän suoman letkeyden nuotit.

Deep Purple osaa edelleen myös rokata, mutta aggressiivisuus on karissut siitä vähitellen pois. Kappaleiden sovitukset ovat niin jumalattoman sujuvia ja vaivattomasti osiosta toiseen kulkevia, että ilmaisun helppous tuntuu suorastaan rikolliselta. Saako näin sulavaa musiikkia edes tehdä?

Ylimääräiset on hiottu tällä kertaa pois, ja kappaleiden keskimitta pyörii tiukasti neljän minuutin tietämillä. Sävellysten jamipohjainen syntyhistoria on kuultavissa. Ote on hyvin letkeä ja hyväntuulinen, missä piilee myös levyn ainoa selkeämpi epäkohta, sillä Whoosh! ei sisällä ainuttakaan isompaa teosta. Infiniten (2017) kuolemattomaksi klassikoksi nousseen The Surprisingin kaltainen tajunnanräjäyttäjä jää puuttumaan.

Progressiivisuus ylipäätään on poissa. Etualalla soi korviinkäyvä ja vaivattomasti etenevä hard rock, jonka peruskiveksi nousevat Don Aireyn koskettimet ja Ian Gillanin laulu. Steve Morsen kitara on miksattu melko alas, mutta paikassaan tärähtävä soolo ja Aireyn kanssa käytävät kaksintaistelut suolaavat pakettia aika ajoin. Kuunnelkaapa vaikkapa levyn kohokohtiin nouseva Nothing at All. Kuinka riemukasta ja positiivista musiikki voi parhaimmillaan olla?

Ja Ian Gillan on edelleen laulujumala. Ei mies enää Child in Timesta suoriudu, eikä äärimmäisempää rekisteriä kuulla. Se ei kuitenkaan haittaa, sillä maltillisemmin toimitettu ääni koskettaa yhä sisintä. Laulumelodiat ovat erityisen tarttuvia, ja maestro pudottelee hienoja kuvioita puolihuolimattomalla vaivattomuudella. Näin se käy, kun sen osaa.

Sama miellyttävyys koskee Bob Ezrinin luomaa soundimaailmaa, joka on sopiva yhdistelmä hienostunutta sulavuutta ja potkua. Täälläkin linja on herrasmiesmäisen siisti, mutta ei nössöllä tavalla. Täydellistä instrumenttien hallintaa.

Infinityn antikliimaksiksi jäi epäonnistunut The Doors -cover. Tällä kertaa bonukseksi on lyöty yhtä mitätön Dancing in My Sleep, jonka olisi voinut jättää leikkaamon lattialle. Varsinaisen levyn lopetuksena toimii mielenkiintoinen poiminta yhtyeen debyytiltä. Alun perin jo vuonna 1968 levytetty And the Address on sekin tavallaan cover, sillä originaalilla musisoineesta miehistöstä on jäljellä enää rumpali Ian Paice. Yllättävä ja hieno päivitys, jota voi ajatella myös ympyrän sulkeutumisena.

Spesiaalipainoksen kylkiäisenä seuraa dvd, joka sisältää puolitoistatuntisen ammattimaisesti taltioidun keikan Hellfestistä vuodelta 2017 sekä basisti Roger Gloverin ja tuottaja Ezrinin reilun tunnin mittaisen informatiivisen juttutuokion.

Loppukaneettina todettakoon, että Deep Purple vuosimallia 2020 on yhtye, jota on erittäin helppo rakastaa.