Tuskin kukaan täysipäinen haluaisi oikeasti palata menneeseen maailmaan, sillä ennen ei todellakaan ollut paremmin. Tiettyjä asioita on kuitenkin mukava fiilistellä nostalgiahengessä, ja vuonna 2012 perustettu kotimainen Nightstop tarjoaa tähän turvallisen kanavan.
Puhun tietenkin Miami Vicen maailmasta. Rantabulevardilla rullaluistelevat typykät, isot hiukset, yökerhojen syke, neonvärit, synkeät sivukujat, Jane Fondan jumppavideot ja muut sellaiset kivat jutut. Kyllä te tiedätte.
Oikein esitettyinä nämä kasariaikojen herkut laittavat tippaa linssiin. Nighstopin kolmas pitkäsoitto maalaa metropolien syntistä sykettä ja myöhäistuntien melankoliaa synth-/retrowaven keinoin. Tyylinä tämä on vaihtoehdoista paras, mutta siihen liittyy omat ongelmansa: Carpenter Brutin, Perturbatorin, Lost Yearsin ja Mitch Murderin kaltaiset artistit ovat hioneet ilmaisun niin huippuunsa, että edukseen on vaikea erottua.
Dancing Killer ei rehellisesti sanoen uudista soundia millään tavalla. Toisaalta sitä on tuskin edes yritetty, ja kovin kummoisesti kikkapussia ei voisi ronkkiakaan ilman että lipsuttaisiin väärien vuosikymmenten ja ihanteiden pariin.
Parasta siis panostaa huoliteltuun synasoundiin ja oikeaoppisesti jyskyttävään sykkeeseen. Näiltä osin toimitus on siinä määrin kohdillaan, että rintaa kelpaa röyhistää isommilleenkin. Kovimmat osumat ovat todella kovia, kuten vaikkapa hienon puhallinsoitinkoukun sisältävä Back Alley Business osoittaa.
Kappaleiden väliset erot eivät ole erityisen radikaaleja, mistä johtuen kokonaisuutta on aluksi vaikea hahmottaa. Näin toistakymmentä kuuntelua myöhemmin tohtii kuitenkin todeta, että levyltä ei löydä hukkaraitoja. Sopivassa mielentilassa Dancing Killer on äärimmäisen miellyttävää ja hienosti tuotettua kuunneltavaa – ikään kuin elektronista AOR:ia. Voiko tämän kauniimmin musiikista sanoa?