Levyn kohtaloksi koituvat tylsyys ja teennäisyys – arviossa Then Comes Silence

Julkaistu Infernossa 9/2017.

02.03.2018
Then Comes Silence
Blood
Nuclear Blast

Ruotsalainen Then Comes Silence tarjoilee jo neljännen kokopitkän kontribuutionsa goottirockin ja post-punkin uudelleentulemiselle. Blood-nimeä kantava levy sisältää myös vahvoja industrialviboja.

Avausraita The Dead Cry for No One on tarttuvuudessaan sopivan kevyt kutsu levyn kylmäveriseen kidutuskammioon. Sekä karmiva My Bones että kaihoisa, kauniilla tavalla välkehtiviin mittoihin kasvava Good Friday lyövät oman, niin ikään myönteisen leimansa tajuntaan.

Levyn äänimaailma on lähestulkoon steriili, vaikka mukana on vähän slidekitaran tuomaa amerikkalaisen perinnemusiikin henkeä. Koskettimet on häivytetty taustalle, ja rytmiosaston esitys on valitettavan vaisu. Niinpä koukut jäävät kimakoiden kitaroiden varaan, joiden anti on useimmiten muodollisesti muttei niinkään melodisesti pätevää. Toisinaan riffit saavat kiedottua kuulijan sisäänsä piiskaavan suoraviivaisella komennollaan, mutta tiivistunnelmaisuuden kannalta niistä puuttuu kierous ja oivallus.

Lopulta levyn kohtaloksi koituvatkin sen tylsyys ja teennäisyys. Vaikka yhtyeen käyttämässä välineistössä esiintyy levymitassa joitain variaatioita, ne eivät riitä tekemään kokonaisuudesta eläväistä. Lisäksi aseet paljastetaan yleensä aina liian aikaisessa vaiheessa kappaletta. Toisto on niin musiikillista kuin sanallistakin, sillä lukuisat kertosäkeet koostuvat pelkästä kappaleen nimen hokemisesta. Keulahahmo Alex Svensonin esitys varsinkin laulajana on väkinäinen yritys tavoittaa jonkinlaista kulttia, mikä jää haaveeksi.

Blood ei epäonnistu täysin, mutta ei myöskään loista yhdelläkään osa-alueella. Sillä lienee annettavaa lähinnä niille 80-luvun musiikin ystäville, jotka eivät ole liian nirsoja ilmaisun aitouden, sovituksellisen luovuuden ja kappaleiden palkitsevuuden suhteen.

Lisää luettavaa