Kanada on hieno maa, enkä viittaa nyt Devin Townsendiin, joka hänkään ei ole aivan onneton jätkä. Maasta ulos murtautuneiden bändien määrä ei ole kenties hirmuinen, mutta kyllä cryptopsyjen ja voivodien varaan voi rakentaa jonkinlaista laatumainetta.
Striker heiluttelee lippua perinteisemmän heavyn, hard rockin ja hieman modernimman runttauksen tienoilla. Plakkariin hoidellaan jo kuudes täyspitkä, ja paketti on viilattu niin sanotusti kohdilleen. Jos mahdollista, melodiat ovat entistäkin rikkaampia, ja hienosti päästelevän laulajan ohella kyseessä onkin ehdottomasti kitaristien kiekko.
Play to Win onnistuu napsimaan parhaita paloja sekä kasarin neonväreistä että raskaammasta annista. Tuhdisti tuotettu, kaikin puolin hienosti soitettu ja sävelletty levy on kirkasotsainen ja rehellinen pläjäys perinnetietoisen iloluontoista heviä.
Vaan ei niin hyvää, etteikö jotain huonoakin. Nimikappale edustaa levyn oppikirjamaista tukkaheviosastoa, eikä hirveällä kertosäkeellä varustetussa kappaleessa ole muuta hyvää kuin puolivälin reippaampi, kitarasoololla väritetty rykäys. Siinä ne kauneusvirheet sitten oikeastaan ovatkin. Erityisen miellyttävää on biisien värikirjo, sillä kappaleet todella erottuvat toisistaan, ja sävyä löytyy rajummasta rytkeestä haaveilevampaan herkistelyyn. Dynamiikkaa, identiteettiä ja ideoita on kiitettävästi.
Kyllähän tässä lievää juustonsietokykyä ja naiiviutta vaaditaan, mutta eikös tällainen meno ole joskus aivan parasta?