Loppua kohden musiikista katoaa paras terä – arviossa Coraxo

Julkaistu Infernossa 10/2017.

Coraxo
Sol
Snow Wave

Coraxon pääjehulle Tomi Toivoselle on nostettava vaarilätsää kuin vanhoina hyvinä aikoina naisille tervehdyksenä ikään, sen verran kunnianhimoisesta ja laajamittaisesta toiminnasta bändin kakkoslevyllä on kyse.

Julkaisukanava on vaihtunut kahden vuoden takaisesta Massacresta ilmeisen omakustanteiseksi. Formaattia on tarjolla kolmea eri sorttia. Kuultavissa on tunnettujen koti- ja ulkomaisten vierailijoiden käden- ja kurkunjälkeä. Masteroinnista vastaa Dan Swanö. Edellisten tuotosten tapaan kyseessä on vieläpä tulevaisuuteen sijoittuva teemalevy.

Yhtyeen mukaan musiikkinsa on progressiivista death metalia, mutta mitenkään erityisen kimuranttia se ei ole. Niin totaalisen tympiintynyt kuin koko melodödögenreen nykyisellään olenkin, tätä nykyä kaksikkona toimiva Coraxo onnistuu pitämään monipuolisuudellaan mielenkiinnon. Vaikka kappaleissa piisaa melodioita, kyse ei ole mistään keinotekoisilla makeutusaineilla kuorrutetusta muka-metallista. Niin laulut kuin sävellyksetkin pohjautuvat ärjympään, vuosituhannenvaihteen molemmin puolin vallinneeseen genren kultakauden ilmaisuun.

Musiikillinen draaman kaari toimii hyvin alkupuoliskolla, mutta loppua kohden, tunnelmien rauhoittuessa, musiikista katoaa paras terä ja odotetun huipun sijasta materiaali vajoaakin kohti helposti unohdettavaa keskinkertaisuutta. Tässä vaiheessa kuuntelukokemusta huomaa joka kerta miettivänsä, kuinka näinkin hyvälaatuisilla ja runsailla aineksilla olisi toivonut kuulevansa vieläkin korkealentoisemman ja kimurantimman levykokonaisuuden.

Taannoisten levymessujen hintatasoon ja tarjontaan pahoin pettyneenä voin todeta vinyylivouhotuksen menneen viimeistään nyt liian pitkälle. Solin julkaiseminen myös lp:nä on tästä yksi pieni esimerkki: tässäkään tapauksessa formaatti ei tuo mitään lisäarvoa sen kummemmin äänimaailmaan, fiilispuolelle kuin tokkopa myöskään myynnillisesti.