Neljänteen levyynsä ehtinyt kotkalainen doom/death metal -partio on puskenut itsensä kunnolla metallimaailman tietoisuuteen. Vaikka bändi taiteilee runsaudenpulasta kärsivässä genressä, se on osoittanut kykyä luoda väkeviä, edukseen erottuvia tunnelmia. Niin myös nyt.
Kappaleiden massiivisesti ja kiireettömästi allensa painavat vyöryttelyt eivät ole hetkessä aukeavaa sanomaa. Kerroksia ja nyansseja löytääkseen raskauden ja eteerisyyden välillä liikkuviin sävelvirtoihin täytyy heittäytyä kunnolla. Jos tähän antaa mahdollisuuden, biisien saattaa huomata menevän ihon alle kuin varkain.
Bändin ilmaisussa on ”piileviä koukkuja” ja tunnetiloja toimivasti mukailevaa tarinankerrontaa. Vaikka sävellykset hahmottuvat toisinaan yksipuolisen oloisina, jokin alkukantainen voima säilyttää niiden kovan ytimen. Efekti on ollut läsnä yhtyeen aiemmillakin levyillä, mutta tällä kertaa se on napsun viritteisempi.
Jälki on tasaisen laadukkaalla atmosfäärillä järisyttävää tuomionlukua. Erityisen mieleenpainuva on levyn pakahduttavan dramaattinen lopetuskappale, joka sisältää My Dying Bride -solisti Aaron Stainthorpen melankolisen monologin ja puhdasta laulua.