Arkansasin kulmilla alkunsa saanut, perinteisemmällä doomilla aloitellut Pallbearer on päässyt vähän isompaan liigaan ja julkaisee nyt levynsä Nuclear Blastin kautta. Aikaisemmat kolme albumia tulivat ulos vähemmän tunnetun mutta sinällään tyylikkään Profound Loren kautta. Tässä yhtälössä ei yllätä, että Pallbearerin musiikillinen linja on muuttunut alkuaikojen synkemmästä laahauksesta kohti ilmavampaa ilmaisua.
Soundimaailma on yhä raskas ja miellyttävän alavireinen, mutta painavan riffittelyn tilalla on yhä enemmän 1970-luvulta tuttua jenkkityylistä folkahtavaa kitarointia ja jopa klassista perusrokkailua jollain ihmeen grungetwistillä. Kaikki mainittu on tuotu toki esiin sangen surumielisesti, eli ihan pilipalihommia tämä ei ole.
Melodiat ja harmoniat ovat nättejä mutta alkavat hiljalleen toistaa itseään. Alkulevyn mehukas ote tuntuu hyytyvän puolivälissä lähes kevyeksi perusrokkailuksi, mutta loppupäässä päästään onneksi taas vähän raskaammille vesille.
Laulaja-kitaristi Brett Campbellin poikamainen soundi ja vähän turhan kiltti laulutyyli keventävät nekin yleistunnelmaa liiaksi. Ajoittain jopa tuntuu kuin Von Herzenit olisivat kokeilleet vetää raa’alla alavireellä ja mutaisilla muffeilla. Ja tämä ei ollut kehu. Oma korvani kaipaisi lauluun vähän rosoisempaa tulkintaa.
Forgotten Days on taidolla ja mitä ilmeisimmin tunteella tehty levy, mutta se jättää tämän kuulijan aika kylmäksi. Askel kohti mainstreamiä ei lämmitä minua.