Kahdeksi jakautuneen äärimetallin esi-isän toinen puolisko pistää ulos toisen albuminsa.
Pikkupoikana 1980-luvun lopulla meinasi lähteä järki, kun satuin näkemään satelliittikanavalta alkuperäisen Venomin esittämän Bloodlustin liveversion. Muut metalliaktit rynnivät kuitenkin aika nopeasti Venomin ohi ja se jäi mieleen lähinnä kuriositeettina. Tähän levyyn tarttuminen oli näillä pohjilla kieltämättä aika jännää.
Kitaristi Mantasin johtama kolmikko ei ole jäänyt murehtimaan menneitä, vaan meno on thrashäävän lennokasta eikä todellakaan niin ummehtunutta kuin pelkäsin. Riffeissä ja kappaleissa on ideaa, mukavia rytmityksiä ja jämäkkää jippoa. Kitaramelodiatkin ovat oikein päteviä ja jopa mieleenjääviä. Mantas on vireessä.
Kitarasoundi itsessään on raaka ja kuin alleviivaa vanhan koulun otetta. ”Ei tässä tarvi kuin Marshallin omaa säröä, saatana.” Kevyt näkkileipäsoundi on kieltämättä kivaa vaihtelua tässä turboahdettujen supersäröjen nykymaailmassa.
Mutta hitto vie, sinällään mallikkaasta suorituksesta huolimatta levy on yksinkertaisesti liian pitkä ja alkaa hiljalleen tylsistyttää. Harvassa ovat ne ukot, jotka saavat levynsä kantamaan yli kolmen vartin niin, etteivät ala silmät lupsua. Siihen ei aivan ajauduta, mutta 54 minuuttia suht itseriittoista hevailua on vain vähän liikaa.