Mestarillisesti maalattu maisema – arviossa Moonsorrow

Levyarvio julkaistu Infernossa 3/2016.

Moonsorrow
Jumalten aika

Century Media
5_kirvesta

Sattuipa niin, että samaan aikaan osui arvioitavaksi kaksi kotimaista, tyyleiltään täysin toisistaan poikkeavaa, mutta muuten paljon yhtäläisyyksiä omaavaa yhtyettä. Moonsorrow’n ja Rotten Soundin plakkarissa on nyt seitsemän studiojulkaisua, ja kumpikin yhtyeistä on hioutunut omalla tavoin ankaran näköiseksi. Vuosirenkaitakin velikullilta löytyy suunnilleen yhtä monta. Siinä missä vaasalaisetkin, pääkallonpaikan pahalaiset ovat löytäneet ihan omat juurakkoiset metsäpolkunsa.

Ensi-ihastuin Munareiden tuotantoon Kivenkantaja-levyn (2003) aikaan. Kuulokuvassa kerrottiin suurta tarinaa. Musiikki, kansitaide ja lyriikka kulkivat keskenään sopusoinnussa. Siitä tuli 2000-luvun metallimusiikin kotimainen merkkipaalu muutenkin kuin omassa pienessä punaisessa kirjassani.

Pakanametalli on ärsyttävä sana. Moonsorrow’n musiikki on ehkä ollut ajoittaisine haitari–munniharppu-mausteineen helppo lokeroida sellaiseksi. Se on vähän kuin arvottaisi karhun pelkän töpöhännän perusteella. Tämän porukan tekemisissä on kysymys paljon monisyisemmistä asioista.

Bändi tutki black metal -juuriaan Verisäkeet-albumilla (2005), sitten kuljettiin vuorten yli ja tarjottiin tuliaisina taivaankannenlaajuinen kokonaisuus kaksiosaisen V: Hävitetty -teoksen (2007) muodossa. Miltei tasan viisi vuotta sitten julkaistiin massiivinen Varjoina kuljemme kuolleiden maassa. Se oli suorastaan luut kylmäävä kuvaus maailman lopusta. Oman ja ympäröivän. Meret halkova epiikka vei kuulijan hiljaiseen tilaan.

Jumalten aika… no mikä ettei! Viime kuukausien suomalaista metallionnistumista on ollut ilo seurata. Moonsorrow’kin onnistuu tässä jatkumossa ja laventaa hämmästyttävän tasokasta julkaisujensa sarjaa. Yhtye kokoaa viiden kappaleen ja yli tunnin aikana yhteen koko tähänastisen historiansa ja kuroo saumat yhteen komein karhunlankaompelein.

Folkpiirteet ovat läsnä luonnollisina elementteinä. Metalli värjäytyy mustaksi silloin kun se sopivaksi katsotaan. Näissä kohdin Moonsorrow on suorastaan yrmeä. Rummut klenkkaavat kuin Fenrizillä ikään, kuitenkin niin, että Marko Tarvosen näkemys aiheesta on virkaveljeään terävämpi ja avarakatseisempi.

Levyn kliimaksi koetaan draamanlakeja noudattaen sen puolivälissä. Suden tunti ja Mimisbrunn näyttävät peräjälkeen, kuinka mestarillisesti Moonsorrow maalaa maisemaa musiikin keinoin. Se ei syyllisty siveltimenvedoissaan hetkeksikään tekotaiteellisuuteen; albumin suuruutta on sen dynaamisuus. Mieskuorot kajajavat komeasti, kielisoittimet terävinä kuin kalpa kallossa. Luonto saa puhua, kunhan ensin on soudettu ilmiliekkeihin sytytetystä saaresta. Koivut suhisevat tuulessa, huuhkaja sanoo huu. Musiikki on sukua mahtavalle norjalaiselle Wardrunalle, sen riimujen äärellä kanavoidulle äänitaiteelle. Ilmaisukanava on vain toinen.

Muinaissuomalaisuutta ei tarvitse tunkea museoon pölyyntymään, ja tämän paremmin sitä on hankala esitellä musiikillisesti. Jumalten aika elää, se tulee ihmisestä. Se löyhkää kalmalta, haihtuvan hurmeen routamaalta. Pihkalta, tervalta, kuuman ahjon takoraudalta.