Perinteisen doomin ja hieman ikiaikaisen heavynkin maatunutta lippua heilutteleva Cardinals Folly on jäänyt ainoaksi alan orkesteriksi, jota jaksan enää tosissani kuunnella. Deranged Pagan Sons (2017) on kevyesti viime vuosien parasta tuomiota, joten yhtyeen ura on pysynyt kiitettävän nousujohteisena.
Tällä kertaa markkinoita häiritään split-julkaisulla australialaisen, vuonna 2013 perustetun Lucifer’s Fallin kanssa. Kolme raitaa kumpaiseltakin, yhteensä vajaat 36 minuuttia, ja todistus on taas kerran vahvaa. Bändit pelaavat yhteen mainiosti, sillä molempien lämmin ja vanhakantainen doomin ja heavyn tienoilla tunnelmoiva musiikki edustaa saman oksan eri haaroja.
Cardinals Folly edustaa tuttuun tapaan asteen mystisempää, eeppisempää ja syvempiä ojia kaivavaa menoa tuomiometallin kaapuun puettuna. Lucifer’s Fallin ote on asteen tiiviimpi ja enemmän Black Sabbath, mikä tekee bändin musiikista samalla sekä helpommin omaksuttavaa että vähemmän mielenkiintoista.
Myönnettäköön, että en ole split-julkaisujen suurin ystävä. Yleensä ne päätyvät kuulostamaan tietynlaisilta välitöiltä tarkemmin harkittujen pitkäsoittojen välissä. Sääntö pätee myös tällä kertaa, sillä vaikka erityisesti Cardinals Follyn puoli on taattua laatua, liikkeellä ollaan vähän rennommilla ranteilla.
Selvimmin tämä kuuluu Mikko Kääriäisen dramaattisessa ja persoonallisessa laulussa, josta olen oppinut vuosien varrella pitämään kovasti. Tällä kertaa mies vetää jokuseen otteeseen vähän sinne päin, eikä itse sävelmiäkään ole ehkä hiottu aivan loppuun asti. Oma viehätyksensä toki tässäkin, hieman mielentilasta riippuen.
Kuusikon huipuksi nousee Cardinals Follyn kymmenminuuttinen Sworn through Odin’s and Satan’s Blood, joka on kunnioittava nyökkäys eeppisemmän ajan Bathorylle. Kyllä toimii, vaikka riffienväliset siirtymät vaikuttavat välillä hieman töksähteleviltä.
Lucifer’s Fallin anti jää selvästi yksioikoisemmaksi joskin yhtä kaikki vetävästi kulkevasti tuomioheviksi. Kovin syvällisiä tasoja yhtyeen riffipohjainen ja suhteellisen yksinkertainen hevirokkaus ei tavoita.
Alttarille jää mielenkiintoinen ja nautittava, mutta myös hivenen raa’aksi jäävä split, jolla kotimainen osaaminen nousee pykälän australialaista korkeammalle. Välipala, nam!