Kotimaisen doom metalin kärkijoukoissa sotiva Cardinals Folly elää uransa luovinta kautta. Edellisestä pitkäsoitosta on vain vuoden päivät, ja Deranged Pagan Sons onnistuu olemaan jopa edeltäjäänsä vetävämpi tapaus.
En siedä kauttaaltaan hidasta ryömintää enää lainkaan, joten tempojen nostaminen ei ainakaan haittaa. Tekisi jopa mieleni sanoa, että doom ei ole tässä enää se ensimmäiseksi mieleen nouseva määre, vaan kyse on pikemminkin perinnetietoisesta, Christopher Leen viiksiä kunnioittavasta heavystä. Black Sabbathin vanhat levyt toimivat toki esikuvina, mutta Cardinals Folly vuosimallia 2017 ei himmaile.
Useampi raita kiristää tempoa puolivälinsä tienoilla, mikä on yksinkertainen ja toimiva tehokeino. Laahauksessa ei vellota, vaan vanhakantaisen rokkaava ote kuljettaa kappaleita säälimättä eteenpäin. Deranged Pagans Sons onkin edeltäjiään riffivetoisempi levy, mikä ei ole aivan vähän sanottu. Riffeissä on lämpimästi murisevaa tarttuvuutta, ja myös tunnelmia vahvistavia sooloja kuullaan aiempaa enemmän.
Inspiraatiota on haettu ainakin Dennis Wheatleyn kaltaisilta vanhoilta brittikirjailijoilta, kuten haikeasti ja raskaasti etenevä The Island Where Time Stands Still osoittaa. Orgaaninen ja lämpimästi suriseva soundi toimittaa, ja tunnelmat ovat samaan aikaan sekä melankolisia että raskaita.
Rumpusoundit voisivat olla hieman tuhdimmat, mutta summaten Cardinals Folly on tehnyt menneiltä vuosikymmeniltä maistuvaa heavy/ doom metalia, jonka toteutuksessa on miellyttävän luonnonmukaista ja dramaattista otetta. Vanhakantaisen heavy metalin magiaa ei aivan tuosta vain toisteta, mutta tässä aletaan olla asian ytimessä.