Muutaman vuoden takaiset progemusikaalit ovat taakse jäänyttä elämää, ja Dream Theater on päättänyt tehdä uudella albumillaan jotain aivan muuta: käsissämme on yksi kaikkien aikojen lyhyimmistä Dream Theater -albumeista, joka sävellettiin alle kuukaudessa ja jonka tekemiseen osallistui ensi kertaa koko bändi.
Liiallisen hieromisen välttämisen ja alle kymmenminuuttisten kappaleiden voisi luulla sopivan Dream Theaterille, vai mitä?
Ensimmäisillä kuulemilla Distance Over Time herättääkin runsaasti toivoa. Fall into the Light sisältää John Petruccin fiilistelevimpiä sooloja aikoihin, Paralyzedin kertosäe nousee Dream Theaterin parhaimmistoon ja kahdeksanminuuttinen Pale Blue Dot on parempi kappale kuin mikään muutamalla aiemmalla uniteatterialbumilla.
Perisynneiltäkään ei vältytä. Lähes jokaisen fiiliksiä nostattelevan, tunnelmia rakentelevan ja jopa tarttuvan kohdan vastapainoksi kuullaan yhä minuuttitolkulla sirkusmaisia instrumentaaliosuuksia, jotka eivät tunnu millään tavalla kliimakseilta. Ennemmin ne ovat tyhjää kohkaamista kappaleissa, jotka toimisivat paremmin ytimekkäämpinä.
Jotenkin toivon, että Dream Theater tekisi selkeästi loistavan tai surkean albumin. Näin ei kuitenkaan ole Distance Over Timen kohdalla. Kyseessä on itse asiassa melkoisen mukiinmenevä kokonaisuus, mutta mitä ”mukiinmenevä” oikein merkitsee Images and Wordsin, Awaken ja Metropolis Pt. 2:n levyttäneen bändin katalogissa?
Dream Theater on flirttaillut toisinaan 1980-luvun Metallican suuntaan, ja tekee sitä tälläkin levyllä. Yhteys löytyy myös bändin miehityksestä: Dream Theater ilman Mike Portnoyta on kuin Metallica ilman Lars Ulrichia, tuuliajolla ilman kapteeniaan, eikä soittamisesta tai säveltämisestä tarvitse edes puhua.
Distance Over Time on ehkä parasta Dream Theateria vuosiin, mutta se ei tarkoita mitään maailmoja mullistavaa.