”Kosminen progemelothrash” kuulostaa äkkiseltään typerältä, mutta juuri keksimäni määritelmä kuvastaa pian kaksi vuosikymmentä toimineen Witherian musiikkia melko osuvasti.
Levyjä on julkaistu vuodesta 2006 lähtien viisi kappaletta, ja niiden taso on pysynyt korkealla. Siltikin bändin nimi on jäänyt melko pimentoon, eikä tilanne tule luultavasti muuttumaan tämänkään kiekon myötä. Witheria on liian haastava ja turhan vaikeasti lokeroitavissa, vaikka fanaattisemmat musadiggarit voivatkin löytää tästä paljon arvostettavaa.
Ensinnäkin bändin muusikot ovat kovaa luokkaa. Laulaja Tuberculosis omistaa yhden parhaista ja monipuolisimmista rähinäkurkuista tässä maassa. Kitaristi Markus Taipale osaa terävän riffitulituksen, mutta erityisesti miehen soolo- ja melodiantaju miellyttää suuresti – osin jo siksi, että kitarointi ei ole ilmiselvän suomalaista tai, herra paratkoon, ruotsalaista, vaan rapakontakaisempaa väritystä.
Death-vaikutteet ovat läsnä edelleen, ja näin maukkaasti hyödynnettynä niitä tervehtii ilolla. Ilmaisu on kaikkinensa hyvin musikaalista, monipuolista ja omaleimaista. Lyhyt irtopätkä saattaa kuulostaa tyypilliseltä thrashiltä, mutta Infinite Recollection on kokonaisuutena paljon muutakin.
Testiksi kannattaa kuunnella vaikka hieman rauhallisemmin kulkeva Ultimate Extinction of the Form. Niin rikasta sävelmaailmaa ei kasailla aivan tuosta vain kellarissa. Witheria vuosimallia 2017 ei painele jatkuvasti täysillä, vaan malttaa mättämisen ohella hengittää, maalailla ja tunnelmoida kuulostamatta silti millään tavalla veltolta.