Jo 15 vuotta sitten Ultratomb-nimisenä aloittanut chileläisryhmä pääsee ep- ja split-hommien jälkeen viimein pitkäsoittokantaan. Bändin esikoiskokopitkä ei leiki.
Mustakaapuinen death metal ei tarjoile ikimuistettavia kohokohtia, vaan peittää kaiken alleen synkän varjon lailla. Incantation, Dead Congregation, Nekrovault, Astriferous – tietäjät tietävät ja saavat käsityksen, missä maisemissa tässä liikutaan. Nebulas of Self-Desecration on sysisynkkä levy. Sen pikaisesti ohi lipuvat kevyemmät hetketkin ovat valoa imevää sorttia.
Levyllä on intron päälle vain seitsemän biisiä, mutta pituutta niillä on paikoin liikaakin. Kun lähes kaikki paukut on pantu tuhat lasissa nakuttavan blastin ja mieleen tarttumattomien kielisoitinkuvioiden varaan, keskittyminen alkaa herpaantua. Etenkin levyn päättävä nimikappale käy lähes yhdeksän minuutin mitassaan voimille.
Tuonpuoleisen kuuloinen, kolkosti kaiutettu örinä ajaa asiansa, joskin se on tässä lajissa kovin geneerisen kuuloista. Pienestä napinasta huolimatta kokonaisuus jää plussalle, ja jostain löytyy aina halua iskeä tällaista mustaa myräkkää soittimeen.