Vuodesta 1994 musiikillisessa murheen laaksossaan vaeltanut Draconian teki vuonna 2012 ässäliikkeen rekrytoidessaan keulilleen eteläafrikkalaisjuurisen Heike Langhansin. Kotimaisen Hallattaren albumillakin vierailleen naisen kohtalokas tulkinta istuu yhtyeen esittämään tunnelmalliseen death doomiin suorastaan täydellisesti, ja parhaimmillaan hänen yhteistyönsä murisija Anders Jacobssonin kanssa on niin lumoavaa, että jo pelkästään sillä pelastetaan paljon. Näissä ympyröissä monesti komiikan puolelle viistävät ylilyönnit loistavat tyystin poissaolollaan.
Vaan eivät Draconianin ässät rajoitu pelkästään onnistuneisiin kaunotar ja hirviö -suorituksiin. Ruotsalaisyhtyeellä on taito nitoa jo hamalta 1990-luvulta tutut lajityypilliset elementit nippuun tavalla, joka saa parhaimmillaan joka karvan pystyyn ja peittoaa heikoimmillaankin useimmat alan operoijista selvästi. Yhtyeen edellinen albumi Sovran (2015) edustikin selkeästi tunnelmametallin 2000-lukulaista A-luokkaa.
Yhtyeen seitsemännellä levyllä äänikudelma jalostuu entistäkin vahvemmaksi, ja sen parhaat kappaleet (Sleepwalkers, The Sethian) purevat allekirjoittaneen sielua niin, että meinaa revetä. Tätä toitotetaan varmaan arvioissa näin roudan saapuessa tämän tästä, mutta ihan oikeasti: tämä on liki täydellistä musiikkia pimeään loppusyksyn iltaan.