Yleisesti ottaen en ole suurensuuri suurellisen mustan metallin ystävä, mutta kotimaisen Alghazanthin tuotanto on uponnut minuun jostain syystä vaivatta.
Nyt reippaat parikymmentä vuotta toiminut yhtye sovittelee nuoraa kaulaan, mikä on asianhaarat huomioiden oikea liike: väkisin vastavirtaan räpiköiminen on harvoin tuottanut musiikkihommissa mitään hyvää.
Vaan viimeisellä julkilausumallaan sitä piisaa. Yhtyeen kahdeksannen albumin naulat isketään oikeisiin kohtiin, oli kyseessä sitten tujusti tikkaava mätäntä tai kirpeänkaunis melodisointi – eritoten jälkimmäinen palsta versoo nyt uljaasti. Ja vaikka soundi on runsas ja majesteettinen, meno ei tunnu lainkaan dimmuborgirilta. Siinä on orgaaninen juuri.
Vaihtelevuus on albumin ilmiselviä valtteja, mutta kokonaisuus ei äidy missään vaiheessa sekavaksi vaan sen eri säikeistä punoutuu vahva hirttoköysi. Instrumentaali Pohjoinen säkenöi sekin seassa oivasti tehden tietä To Flames the Flesh -päätöslauselmalle, jonka lopussa ei loista valkoinen valo. Sitten onkin jumalattoman hyvä puhaltaa kynttilä kokonaan sammuksiin.