Oispa kaljaa.
Olen huomannut viimeisen kymmenen vuoden aikana mielipiteeni kääntyneen joidenkin orkesterien suhteen täydet 180 astetta. Ennen pidin esimerkiksi Turmion Kätilöitä käsittämättömänä bändinä sekä livenä että levyltä. Nyt liveshow maistuu helvetillisen hyvin, ja diskohelvetti on vienyt mennessään myös kotioloissa.
Korpiklaanin kohdalla kokemus keikoista on täsmälleen sama. Valitettavasti en voi sanoa samaa, kun bändin kymmenes albumi humppaa menemään.
Sitähän voisi luulla, että Korpiklaani olisi saanut taiottua viidentoista vuoden aikana keikkojensa kiljunhuuruisen riehakkuuden ja hetkittäisen samaanimeininkinsä levyllekin asti. Sen sijaan bändi tuntuu taantuvan albumeillaan varjokuvaksi itsestään. Olo on kuin eläkeläisten lauantaitanssiaisissa, joissa esiintyy coverbändi.
Korpiklaanin potentiaali on valtava, ja sen vuoksi on ärsyttävää, että bändi tekee itsestään levyillään hölmömmän kuin se todellisuudessa on. En tiedä, ketä varten tätä tyhmennettyä versiota tehdään, muttei ainakaan minua.