Hampurilaisnelikko ei ole yhden tempun ihme. High Fighterin toinen albumi pursuaa vaihtelevia tunnelmia lähes bluesahtavasta tunnelmoinnista rujoon sludgeiluun ja tiukasta stonerjammailusta jopa syville Tool-taajuuksille. Laulaja Mona alleviivaa levyn monimuotoisuutta. Häneltä irtoavat niin todella raa’at kurkunrääkkäykset kuin sielukas puhdas laulukin.
Taidosta ja tyylistä huolimatta on haukattu hieman liian suuri pala, ja kokonaisuus jää vähän hajanaiseksi. Kappaleet ovat rakenteiltaan aika selkeitä ja pääosin niin sanotusti popmittaisia. Siitä huolimatta tuntuu, että levyllä on liikaa pituutta eikä jännite oikein pysy. Jokusen biisin olisi voinut pudottaa pois.
Bändi on perustettu vasta 2014, eli sillä on hyvin aikaa kehittyä, löytää suuntansa ja puristaa siitä timanttia. Eväitä kyllä on.