Rähäkkää ja vanhakantaista death metalia uransa alkupuolella soittanut Morbus Chron siirtyi loppua kohden yhä progressiivisemmille vesille. Vuonna 2014 julkaistu Sweven jäi yhtyeen viimeiseksi pitkäsoitoksi, mutta tarina jatkuu nyt uudella nimellä. Tai vanhalla, miten sen nyt ottaa.
Bändiä luotsaava Robert Andersson jatkaa joka tapauksessa Morbus Chronin testamentiksi jääneen kiekon jäljillä. Soundissa on paljon samaa, mutta kaikki on viety entistäkin pidemmälle.
Death metalia ilmaisussa ei juurikaan ole, vaan Sweven-levyllä vahvasti mukaan astunut progressiivisuus on noussut pinnalle. Äärimetallielementeistä muistuttaa enää lähinnä harvakseltaan tiputeltu rääkylaulu, joka on melkoisessa kontrastissa pääosin varsin sävykkään sävellystyön kanssa. Entistä erikoisemmat melodiat, riffit ja kappalerakenteet pistävät huulta pyöreäksi, sillä jotenkin tämä tekisi mieli lukijoita varten lokeroida.
Sitä ei käy kiistäminen, etteikö Andersson olisi kova ukko kitaransa varressa. Äijän käsistä irtoaa näkemyksellä sekä puhdasta että särötetympää kudontaa. Aitaa ylitellään lähinnä sen korkeimmasta kohdasta, ja kaikki onkin periaatteessa kierosti kohdallaan.
Ensimmäisten kuuntelujen aikana syntyvä vaikutelma jostain todella kovasta jää kuitenkin lunastamatta. Melodinen, koukeroisesti etenevä ja tunnelmallisia maisemia maalaileva metalli toimii lähinnä yksittäisinä osasina, ei niinkään niiden summana.
Omaleimaisuudesta ja haastavuudesta homma ei totisesti jää kiinni. Osa melodioista on suorastaan järisyttävän kovia, ja myös suoraviivaisemmin rähisevät kohdat kuulostavat usein varsin hyviltä. Huippu koetaan levyn päättävän liki yhdeksänminuuttisen Sanctum Sanctorumin parissa. Pakahduttavan kaunis ja massiivinen kappale tuo mieleen Ghostin mystisemmät raidat, ja lopputulos lähentelee täydellisyyttä.
Kokonaisuutena ongelmaksi jää kuitenkin vaihteita liian usein vaihtava koneisto, joka vetelee punaista lankaa biisien sisällä miten sattuu. Mielenkiintoinen tapaus yhtä kaikki.