Puolalaisesta progeyhtyeestä Riversidesta tunnettu Mariusz Duda on herättänyt sooloprojektinsa henkiin muun muassa siksi, että voisi käsitellä ystävänsä ja pääyhtyeensä kitaristin Piotr Grudzińskin kuolemaa. Lunatic Soulin viides levy on enimmäkseen elektroninen, mutta ei ilman aitoja soittimia – sen tapa edetä on usein soljuva, mutta osin myös ennalta arvaamaton. Levy pitää maltillisuutensakin keskellä kiinni progressiivisesta otteesta.
Fractured omaa vahvan ja yhtenäisen tunnelman, joka on kaihoisan sijasta sävyltään pikemminkin lohdullinen. Materiaali on transsimaisen tasaista, mutta samalla erot kappaleiden välisissä nyansseissa ovat sopivan selkeitä. Työnjälki on haparoimattoman ammattimaista lipsumatta kliiniseksi.
Dudan laulusuoritus on harmoninen, koskettava ja sielukas sortumatta lainkaan ylitulkintaan. Sanoitukset edustavat itsetutkiskelua, joka on ennen kaikkea vilpitöntä mutta sisältää myös joitain kauniita ja ovelia sanankäänteitä.
Paikoitellen monesta eri äänimaailmasta kotoisin olevat elementit sotivat hieman toisiaan vastaan, vaikka niiden yhdistely on myös rohkeaa. Toisaalta välillä tuntuu, että selkeämmät irtiotot Dudan omista tai lähimpien mielleyhtymien maneereista eivät olisi pahitteeksi. Levy ei myöskään vaadi liikaa huomiota ja meinaa täten unohtua taustaksi.
Fractured onnistuu kääntämään surun voimaksi, kuten levyn kunnianhimoisimmassa luvussa A Thousand Shards of Heavenissä toivotaan. Dudan kyvyt niin vivahteikkaana biisintekijänä kuin tulkitsijanakin jatkavat kehittymistään, ja vaikka tämä hallittu mutta intuitiivinen teos lähestyy jo loistavuutta, miehen magnum opus lienee vielä tuloillaan.