Isten Fanzine
Don’t Break the Ghost
Svart
Vuonna 1984 perustetun Isten-pienlehden antologia on koko- ja tunneulottuvuuksiltaan niin suuri laitos, että sille haluaisi ojentaa Man Bookerin, Pulitzerin, Finlandian ja suomalaisen koululaitoksen stipendin ensiluokkaisesta A-kielen hyödyntämisestä. Osuvampaa metallijournalismia ei ole Suomessa tai muualla nähty.
Ensimmäisessä kehitysvaiheessaan, vuosina 1984–93. Isten oli perinteinen paperista tehty viidakkorumpu, joka haastatteli metallin nykyauktoriteetit Autopsysta Darkthronen ja Mayhemin kautta Paradise Lostiin, kun nämä olivat vielä kotikutoisia nousukkaita. Ennen pitkää toiminnan keskeiseksi määrittäjäksi haastattelemisen rinnalle nousi haastaminen. Istenistä tuli kivimylly, joka vaivasi niin tarkastelukohteistaan kuin omista mielipiteistään eheitä ja painavia. Kun suurin osa skenen nuorisoaktiiveista pursusi kiitollisuutta siitä, että oma demo levisi tupladekkien välityksellä, lempibändi vastasi kirjeeseen ja omat postimerkitkin tulivat takaisin paluupostissa, Isten halusi enemmän: vivahteikkaampia artikkeleita, omalaatuisempaa musiikkia ja intohimoisempaa suhdetta tekemiseen.
Kuudennen numeron (1993) jälkeen toiminta ei enää keskittynyt bändien ja julkaisujen kauneuden tai kauheuden päivittelyyn. Bänditoiminnot muuttuivat juttukonseptien raaka-aineiksi, joista ryhmiteltiin vuosien 1994–99 lehdissä tarkkoja kokonaisuuksia. 2000-luvulla asenne jalostui herooiseksi piennumeroissa, jotka sisälsivät vaatimattomaan kokoonsa nähden ylenpalttisesti metallinostalgiaa.
Kaiken tämän kronikoiva kirja on yllättävimmillään jokaisen numeron taustoja valottavissa Ghost Notes -sivuissa. Erityisen hyvin piirtyy esiin, kuinka suunnitelmallisesti ja sitoutuneesti Isteniä tehtiin tunteja, kirjemustetta tai vedoksia säästelemättä. Puolet elämästään Isteniä ulkoa opetelleelle osio on täynnä kiehtovia ja jäytäviä tiedonmuruja: Macin Perfomalla taitetut jutut järjestettiin huoneen seinällä, Cold Lake -numero ei koskaan käynytkään järvessä, Mädchenin kannessa onkin Björk!
Kahdeksaltasadalta sivulta silmille vyöryvä informaatio vahvistaa vuosia jatkunutta tunnetta, että Isteniä lukiessa Isten tulee ihmisen ja elämän väliin, tekee ratkaisevan ompeleen. Antologian kansien suojaan konkretisoituu välillä liikaakin oman nuoruuden elämättömyydestä.
Mikä nostaa Istenin jalustatuotteeksi? Ensinnäkin oikein ajoitettu läsnäolo death ja black metalin kehityksessä reilut parikymmentä vuotta sitten. Mutta kyse on myös asennoitumisesta: liki aspergermaisen omistautuneesta faniudesta, syvälle mustaan upotetusta huumorista, röyhkeästäkin kiittämättömyydestä suhteessa undergroundskeneen sekä äärimmäisen sävytarkasta kirjoittamisesta, joka toi välimerkkeihinkin niin käskevän pulssin, että Isteniä voisi perustellusti kutsua kärkipään rumputaiteeksi musiikinlajissa, johon se on vihkiytynyt.
Kolmikiloista, typografisesti ensiluokkaista teosta voi muotonsa puolesta moittia ainoastaan etukannestaan, joka on pakahduttavan ikonisiakin kansia (Isten 100) tehtailleelta porukalta hieman halvanhailakka.
Mutta aina ehtii kehittää – tässähän oli vasta ensimmäiset kolmekymmentä vuotta!