”Ei oo sun oma vika että oot niin vitun tyhmä”, vaasalainen muusikkoryhmä julisti taannoisella pienjulkaisullaan. Otan huomion kiitollisena vastaan, sillä paras vastuu on ulkoistettu vastuu.
Debyyttipitkällä jaellaan huomioita samassa hengessä, eikä pieniä piikkejä voi heitellä koskaan liikaa. Koti, uskonto ja ilmainen ämpäri sekä Marinaadien hautaan kertovat jo nimillään, millä meiningillä Grillijono K.O. iskujaan jakelee.
En tiedä, mitä bändi itse vertauksestani pitää, mutta näin maallikkona sijoittaisin nämä napalmit samaan jonoon Pää Kii -tyyppisten melodisempien punkkihommien kanssa. Grillijono K.O. on kuitenkin siinä mielessä värikkäämpi tapaus, että punkin ohella tyylikirjosta löytyvät myös rock ja pop sekä Mä oon sun koira -kappaleen alussa jopa… black metal. Jestas!
Tempoja voisi tosin käyttää railakkaamminkin. Pieni kohkaus ja ylivaihde eivät ole koskaan vahingoittanut ketään. Itse nautin punkkini puhtaana hardcorena aina kuin mahdollista, mutta tervehdin Grillijono K.O:n suomaa melodisempaa syrjähyppyä kuitenkin suurella ilolla.
Syy tähän on se tärkein: pahoittelen rahvaanomaista ilmaisuani, mutta nämä biisit ovat yksinkertaisesti ihan vitun hyviä!
Myönnän auliisti, että pari ensimmäistä kuuntelua meni ihmetellessä, miksi tähän kukaan haluaisi tarttua. Melodista, hyvin tehtyä rallattelua ja ränttän tänttä. Ensivaikutelma oli omaan makuuni turhan siisti ja keskitempoinen. Kun pääsin alkunikottelusta ylitse, oli pakko alkaa arvostaa bändin kykyä säveltää päähänkäyviä ja melodisesti tappokykyisiä rähjäyksiä, jotka uivat liiveihin sen enempiä kyselemättä. Turtuneempi yleisö ei tosin löydä tästä mitään varsinaisen äärimmäistä, sillä Grillijono ei kaahaa, kompastele tai lyö rystysillä hampaita sisään.
Vaan mitäpä sillä on väliä, kun levyä huomaa pyörittelevänsä hymyssä suin kerta kerran jälkeen. Kokonaisuus on kenties hienoisen tasapaksu, mutta onneksi sentään tasapaksun hyvä, ellei jopa tasapaksun erinomainen. Huonoja vetoja ei ole mukana lainkaan. Voisivat asiat huonomminkin olla, mitäh?