Sveitsinmaalta pukkaa doomia, ja meno on kaiken perinteikkyyden seassa omintakeista. Yhtye on takonut musiikkia tiuhaan tahtiin sitten perustamisvuotensa 2014 ja on nyt kolmoslevyssään. Bändissä vaikuttaa veteraaniosastoa, meriitteinään esimerkiksi Punish ja Requiem, joten tässä päästellään antaumuksella pihalle 1990-luvulta asti muhineita ideoita.
Ja mikäs on päästellessä, kun biisikynän jälki on laadukasta. Suurimmalta osin Troubleen nivoutuva jytädoom on kaikin puolin mukavan tarttuvaa ja raskasta. Rennolla otteella tahkoaminen kuuluu yhtäältä hyvänä irtonaisuutena, toisaalta haittaavana hajanaisuutena.
Päänvaivaa aiheuttaa eritoten reippaasti ylisoittava rumpali, joka on tavallaan kiinnostava lisä doomlouhintaan. Vaan siinä missä Confessorin kilkuttelu ja rytminen kikkailu vie bändin omalle loistavalle tasolleen, Wolf Counselin rumpalistin innokas fillailu ja ylenpalttinen veuhtominen haittaavat kuuntelunautintoa. Soitto on ihan hyvää, mutta ei niin kekseliästä tai tarkkaa, että rumpujen tulisi olla näin etualalla. Nimibiisin rumpuvälikkeessä irtoaa ihan spontaani nauru, kun äijä tikkaa filliarsenaalinsa päätteeksi kunnon blastausta.
Tavallaan levyn intomielinen ja rönsyilevän vapaalentoinen ote miellyttää, mutta hillitymmin soitetun ja neitokaislaululla silatun O’Deathin kohdalla huomaa, miten paljon paremmin musiikki toimii tyylikkäämmin sovitettuna. Jos vähän edesvastuuton rytmillinen mesominen ja hiukan levällään rehottava yleistatsi ei haittaa, Wolf Counselia voi suositella ainakin biisien puolesta.