Maltillisella julkaisutahdilla edennyt parikymppinen vantaalaisbändi vannoo kakkoslevyllään rienaavan ja primitiivisen black metalin nimeen. Pahansuopaa arktista pimeyttä julistava ilmaisu on kaikilta osin kotimaisen kuuloista.
Levyn mustavalkoisen kansikuvan häijyn näköinen ihmissusi yöllisessä talvimetsässä on huomiota herättävä näky. Siksi on harmi, että bändin musiikki ei onnistu herättämään yhtä hätkähdyttäviä mielikuvia. Vika ei ole yrityksen tai asenteen puutteessa, sillä soittajat selvästi hallitsevat lajityyppinsä. Ongelma on siinä, että kappaleet ovat vihtahousua palvovia lyriikoita myöten liian tyypillistä, toisinaan jopa kornia ryöpytystä.
Levylle tekee hyvää, ettei sen musiikki soi jatkuvasti samanlaisena. Blastbeat-tulitusta tasapainottaa Nifelheimistä muistuttava ärhäkkä thrash-riffittely. Ajoittain tehokeinona käytetyissä syntikkamatoissa ja akustisissa kitaranäppäilyissä sen sijaan kuuluu kaikuja tunnelmallisemman skandinaavi- black metalin suunnasta. Nämä sovitusratkaisut esiintyvät kappaleissa kuitenkin vain hetkellisesti. Jatkossa bändin soisi tarttuvan entistä laajempaan ja monipuolisempaan nyanssivalikoimaan, jotta se erottuisi joukosta.