Glenn Danzig on tehnyt upean uran. Se alkoi Misfitsin kanssa 1970-luvulla, jatkui seuraavalla vuosikymmenellä Samhainissa ja siitä edelleen Danzigissa. Ura jatkuu edelleen, hienot levytykset loppuivat vuoteen 1994. Yksittäisiä täysosumia on toki saatu, mutta väkevät albumikokonaisuudet ovat historiaa.
Klassisen kokoonpanon hajoaminen ja Blackacidevilin (1996) överiksi vedetyt industrialräjähdykset sekoittivat pakan peruuttamattomasti. Kulta-aikaan ei ollut enää paluuta, ja sillä tiellä ollaan yhä. Herra Anzalone tiedetään despootiksi, joka pitää mieluusti kettingit omissa näpeissään, mutta tämä(kin) levy huutaa tuottajaa, jolla olisi näkemystä ja uskallusta vetää maestron ideoille rajat – tai antaa ideoita, jos niitä ei ole.
On vaikea käsittää, miksi levyllä on sellaiset soundit. Se on kuin demo, jolla on kuivakkaa, teollisuushallissa nauhoitettua kolinaa. Demotasoa ovat valitettavasti myös monet levyn kappaleista – esimerkiksi vaikka Blackness Falls, joka on ilman kertosäettä jäänyt raakile. Muutenkin biisit dempataan läpi tylsästi, sekä uhmakkuus että herkkyys on poissa. Kyllä on ikävä I Don’t Mind the Painia, Blood and Tearsiä ja kumppaneita.
Vaikka Danzigin ääniongelmat ovat yleisesti tiedossa, puolivillaisesti sovitetut maneerimelodiat kähistään paikoin läpi hämmentävänkin veltosti. Vasta levyn lopetusbiisi Pull the Sun väläyttää menneiden aikojen loistoa. Sillä sekä laulut että laulumelodiat ovat omassa korkeudessaan levyn muihin biiseihin verrattuna.
Rakastan Danzigia ja haluaisin pitää tästä levystä enemmän. Loistonpäivistä on jo rutkasti aikaa, mutta mieheltä on silti lupa odottaa korkeaa laatua. Odotus jatkuu.