Rogga Johansson ja Paul Speckmann. Mikäli näiden pitkän linjan kuoloukkojen nimet lyövät tyhjää, kannattaa siirtyä seuraavaan arvosteluun. Tämä levy tuskin antaa sinulle mitään.
Ikävä kyllä parivaljakon kolmas pitkäsoitto ei tarjoa kummoisia muillekaan. Kaksikon historia käsittää kymmeniä ja taas kymmeniä levytyksiä, ja miekkoset epäilemättä arvostavat toistensa työmoraalia lujasti. Yhteistyön hedelmä sen sijaan on vain yksi ja valitettavan merkityksettömäksi jäävä sattuma laidoiltaan pursuavan death metalin sammiossa.
Hyvinhän tämä kulkee, sitä ei käy kiistäminen. Speckmannin persoonallinen örinäkähinä kuulostaa hyvältä, ja rumpalin soitossa on erinomaista groovea. Itse kappaleet kuulostavat Masterin levyiltä ylijääneeltä materiaalilta, joihin Rogga on lisännyt vanhan liiton kulutuskuoloa henkivän panoksensa.
Ammattimiehet soittavat keskinkertaisen, menevästi humppaavan mättönsä kivasti, vaan perin pinnalliseksi tämä jää. Muutamaan otteeseen kappaleista löytää sentään yllättäviä melodioita ja soolonpätkiä, joilla pyritään värittämään muutoin niin kovin tavanomaisesti etenevää runnomista.
Valtaosa ajasta tykitellään peruskompilla Motörhead-henkisesti urku auki ja välillä blastauksella maustaen. Yksinkertaista ja sinänsä potkivaa, mutta kuuntelun jälkeen on tyhjä olo. Mitään ei jää mieleen, mikään ei ärsytä. Ihan kivaa taisi olla.