Perinteisen heavyn alkulähteillä, räiskyvien riffien ja kurkkulaulannan ikivihreissä pyörivä, miehekkäästi nimetty Stallion on julkaissut toisen albuminsa, jolla kumarretaan vahvasti Acceptin ja Saxonin suuntaan. Saksasta tuleva viisihenkinen poppoo on ihanan nostalgisissa tunnelmissa ja tiukassa vireessä.
Albumin ensimmäisestä kappaleesta asti on selvää, että nyt tullaan ja kovaa. 1970–80-lukujen vaihteessa seilataan niin järjettömällä asenteella, että hiki lentää. Alkukappaleiden loistavien riffittelyjen jälkeen tuleva melodinen Waiting for a Sign on aivan perkuleen kova ralli! Stadionluokan kertosäettä tarjoileva kappale sisältää laadukkaita harmoniakitaroita sekä upeaa laulantaa, ja ihana kosketinmatto kruunaa jalokiven.
Tiedättekö sen tunteen, kun levy kuulostaa pelkältä timantilta ja kokonaisuutta on pureskeltava hetki, että siitä saa jotain tolkkua? Nyt kävi näin, ja lopulta huomasin, että albumi on alkuhuuman jälkeenkin hyvä mutta hieman itseään toistava. Loistavilla riffeillä ja yhteissoitolla voidaan tehdä paljon, mutta valitettavasti Stallionin kappaleet nousevat kovaan kiitoon vain tasaantuakseen nopeasti.
Upeaäänisen Paulyn komea heavykarjunta, bändin groove ja kelpo kappaleet nostavat silti levyn alkukesän huumassa hyville arvosanoille. Vaikea sanoa, mitä levystä olisi ollut mieltä esimerkiksi jouluaattona.