Pidäkkeettömyydestään huolimatta jotenkin yllätyksetön – arviossa Antipope

Julkaistu Infernossa 8/2020.

Antipope
Apostle of Infinite Joy
Fertile Crescent

Kotoinen genrerajoja väistelevä Antipope on viidennen albuminsa perusteella osaava mutta pidäkkeettömyydestään huolimatta jotenkin yllätyksetön bändi.

Ilmaisun pääosassa on black metaliin dipattu thrashinmätke satunnaisilla melodisemmilla ja progressiivisemmilla säväyksillä. Otteet ovat sinällään kiitettävän monimuotoisia, mutta bändin linjaa on ihmeen vaikea sisäistää, kun meno on välillä ihan bläkkisblastausta ja kohta taas luikahtaa heläkkä kitaramelodia ja rytmiriffi.

Kipakkasoundinen ja tanakasti esiintuotu mäiske on intensiivistä, osaavaa ja kohdakkoin ihan kekseliästäkin. Henkilökohtaiseen makuuni bändi kuitenkin kaipaisi selkeämpiä sävelkulkuja ja paikoitellen simppelimpiä rakenteita, biiseistä kun on vähän hankala saada otetta.

Osa raidoista jää paikoilleen perustempolla junnatessaan, vaan kun bändi jynssää hitaammin ja ilmavammin, kuten levyn nimibiisissä, tunnelma on oitis iskevämpi. Myös laulu on turhan yksiulotteista kärinää. Vaikka mukaan on koetettu livauttaa pientä melodiantynkääkin, kurkunpäästä raakkuminen alkaa levyn mitassa rasittaa.

Albumilla on hyviä juttuja, mutta siitä ei jaksa innostua kokonaisuutena. Napakasti rymyävä bändi paiskii kuitenkin eittämättömän tasokasta myllytystä, joka maittanee mustemman rässipaahdon ystäville mainiosti.